Curacao ja Bonaire: Saarelta toiselle siirtyminen ei ollutkaan ihan tunnin juttu

Tänään on ohjelmassa saaren vaihtaminen. Curacao on ollut meille hyvä, mutta excel-taulukko ilmoittaa, että tänään jatketaan matkaa. Eikä excel valehtele. Ellei sitten joku ole sössinyt kaavaa, mutta se on sitten jo toinen tarina.

Mikä ihme siinä muuten on, että matkalaukun uudelleen pakkaaminen ei KOSKAAN ole yhtä helppoa kuin lähtiessä. Olen tähän mennessä ostanut yhdet bikinit, mutta silti tuntui ettei laukkua saa kiinni. Täydellisen mysteerin ja jopa jonkinlaisen salaliittoteorian voisi kehitellä siitä, että viimeksi Miamista lähtiessäni ällistytin Maaritin superpakkaajan taidoillani. Se määrä tavaraa, joka organisoitui uuteen matkalaukkuun olisi helposti täyttänyt yhden ison vaatekaapin. Tällä kertaa kyse oli siis varmasti siitä, että ”joku” oli laittanut matkalaukkuuni jotain ylimääräistä. Eikös ne siitä varoittelekin aina lentokentillä?

Toinen täydellisen omituinen juttu on se, että jopa näillä lentomaileilla osaan aina kehittää itselleni jonkin asteisen jännityksen. Nytkin olin ihan varma, että joko tulee kiire, auton palautuksessa on joku ongelma tai lentoyhtiöllä ei ole lainkaan tietoja meidän lipuista. Jännitystä ei yhtään helpottanut se fakta, että olin ostanut liput netistä Cheapoair-yhtiöltä. Siis ihan oikeesti. Kuka täysissä järjissä oleva asioi Kitupiikki-nimisen lentoja myyvän yrityksen kanssa? Olihan ne liput halvat, joo…

Kyseisestä yrityksestä ei ehkä jäänyt se luotettavin kuva sen jälkeen, kun heidän nettisivunsa eivät hyväksyneet lainkaan ääkkösiä ja Juhiksen sukunimi piti itse kirjoittaa ae ja oe muotoon. Yritin vielä sähköpostitse vahvistaa kirjoitusasun oikeellisuuden, mutta tuo kirjeenvaihto jätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia enkä sitten enää neljättä kertaa yrittänyt saada vastausta. Onneksi ystäväni osasi kertoa, että lipun nimessä saa (ainakin Finskillä) olla 4 tai 5 kirjoitusvirhettä. Yritetään siis tarvittaessa selvitä selittämisellä. Ja tällä kertaa, Miamin lentokentän nimi-hässäkästä viisastuneena, osataan pyytää supervisor paikalle.

Osa huolistani oli aivan turhia. Oltiin ajoissa kentällä, auto oli ok ja lipputiskillä oltiin ihan sujut sen kanssa, että halutaan matkustaa heidän kyydillään. Tosin ei ihan silloin ku me oltais haluttu. Meidän lento oli peruttu, joten jouduttiin odottelemaan seuraavaa muutama (neljä) tuntia. No, voishan asiat paskemminkin olla. Ainakaan ei ole kylmä 8)

Mikäs tässä odotellessa, kun on free WiFi.

Ja baari.

Curacaon kenttä on melko minimaalinen ja kaikki kaupat oli kyllä hetkessä skautattu: no bonus. Ajan kuluksi tutkittiin Bonairen rantasukelluskohteet läpi. Laskettiin, että jos tehdään 4 dyykkiä/päivä niin saadaan mielenkiintoiset kohteet kartoitettua. Pitänee siis vielä hieman karsia listaa…

Vihdoin päästiin lastaamaan itsemme koneeseen. Oman jännitysmomenttinsa tässä loi koneen propelli-ominaisuus, mutta asiaa ei ehtinyt hirveästi jännittää, koska todellinen lentoaika oli ehkä 15 minuuttia. Ottaen huomioon, että Mirvan Menomatkojen Bonairen saariretken kokonaismatkustusaika venyi lopulta 6,5 tuntiin, ei tuota pientä ilmahyppäystä olisi ehkä kannattanut edes mainita.

Vihdoin pääsimme hotellille, jossa respassa meidät vastaanotti NCIS Los Angelesin Hetty 🙂 Jatkoa seuraa…

Curacao: pinnan alla on bileet!

Yksi tärkeimmistä syistä lentää tuhansien kilometrien päähän kotoa oli himo päästä sukeltamaan. Varsinkin Bonairen pitäisi olla sukeltajien mekka, mutta eihän me maltettu Curacaon sukelluspaikkojakaan aivan jättää tutkimatta.

Itselleni tuttuun ja välillä hieman ärsyttävään tyyliin, olin jo todella hyvissä ajoin kahlannut läpi internetin tietoviidakon ja etsinyt hyviä sukellusoperaattoreita. Samaisilla tutkimusmatkoilla törmäsin myös turisteille myytävään Welcome Curacao -korttiin, jolla eräältä suurelta sukellusfirmalta sai 10% alennuksen. Ystäväni Miamissa, ”The ultimate coupon lady” Maarit olisi ylpeä minusta. Muutaman dollarin hankinnalla säästettiin illallisen verran rahaa.

Sukellushan on mitä suurimmassa määrin välineurheilua. Ja tässäkin urheilussa värillä ei ole väliä, kunhan se on pinkki 😉 Entuudestaan mulla oli pinkit räpylät ja snorkkeli. Juhis lisäsi kavalkaadiin sukellustietokoneen pinkin rannehihnan huoltokäynnin bonukseksi. Itse metsästin märkkäriä ja vihdoin löysinkin sen brittiläisestä nettikaupasta Wetsuit Outletista hyvällä hinnalla, pinkeillä koristeilla tietenkin. Joulupukin konttiin eksynyt pinkki, omiin hampaisiin muotoiltava suukappale kruunasi vielä paketin. Color coordination gone too far?

Ocean Encounters sukellusfirma vaatimalla vaati, että ennen maksettuja venesukelluksia tekisimme ilmaisen tervetuliais-dyykin heidän kotiriutallaan. Me tietenkin ajateltiin, että he haluavat nähdä meidän sukellustaitojen tason tai että ohjatusti taas muistutellaan mieleen, miten siellä veden alla hengiteltiinkään. No joo, ei ihan.

Meille lyötiin kamat eteen ja kerrottiin, että tosta uitte tohon ja sit tosta alas ja siitä ensin vastavirtaan about 30min ja sit takas. Pitäkää hauskaa ja vetäkää tota poijua pinnalla ettei veneet aja päälle. ”Niin siis me ei olla sukellettu about vuoteen eikä ikinä kahestaan.” ”Aijaa, no hyvin se menee. Moikka!” Täytyy myöntää, että jännitti. Olin vielä lukenut Danin tutkimuksen sukelluskuolemista ja siinä sanottiin, että moni onnettomuus tapahtuu sarjan ekalla dyykillä. No, sanomattakin selvää, että selvittiin. Eli äiti, voit jatkaa hengittämistä.

Muuten täytyy sanoa, että OE hoiti hommansa ihan tyylikkäästi. Palvelu oli ystävällistä, kamoja kannettiin sun puolesta ja nimetkin osattiin (melkein) lausua oikein. Tosin vaikutti siltä, että ne oli luovuttaneet Juhiksen ääkkös-sukunimen kanssa ja se esiintyi joka paikassa mun sukunimellä 🙂

Sukellukset oli superiisejä. Monesti noustiin ylös noin 55-60 minuutin kohdalla niin että oli vielä puoli tankkia ilmaa. Ei paljon muuta tarvinnut tehdä ku lillua ja nauttia. Kyllä tää sukellustouhu on niin siistii. Mä olin vaan ihan fiiliksissä ja Juhis puuhasteli jättimäisen kameransa kanssa, joka on lainassa serkulta. Boys and their toys. Meneeköhän joululahjalistalle? Jos, niin palkankorotusta odotellessa…

Pinnan alla nähtiin taas jos jonkinlaista öttimöntiäistä. Mun ehkä lemppari oli sellaiset diskopallokalat. Ne on jonkin kalan poikasia, jotka hohtaa sinisinä ja bling bling pilkullisina. Sööttejä, mutta vaikeita kuvattavia kun piruvie aina livahtavat johonkin korallin koloon.

Tiistain sukelluksella kohdattiin myös supersöötti pufferi, joka seuraili meitä vaikka kuinka pitkään. Se oli symppis, mutta ei ilmeestä päätellen innostunut kaverikuvasta aivan yhtä paljon kuin minä.

Vielä ihan viime minuuteilla huomasin että Juhis kuvailee squideja siinä vähän matkan päässä. Nostin katseeni ja kas, siinähän oli kolme hassua kaveria mulkoilemassa mua ihan kosketusetäisyydellä. Pääsivät pirut yllättämään.

Vaikka hieman harmitti, että tiistain reissu muuttui ison veneen moottorin hajottua normidyykeiksi Klein Curacaon ja East Pointin sijaan, niin oltiin kuitenkin ihan tyytyväisiä. Onneksi ei itseasiassa oltu sillä veneellä liikenteessä kun moottori kosahti. Ei olis paljoa Pelikaanit turbiinissa-vitsit naurattaneet. Olishan se tosiaan ollut siisti päästä näkemään tuo kehuttu pikku saari, mutta ei voi minkään. Yritin toki kiukutella, mutta kun ei se toimiston nainen pystynyt mulle ehjäksi veneeksi muuttumaan, niin oli pakko tyytyä siihen minkä sai. Ja hyväähän sitä sai. Merellisen aamun kruunasi vielä melkein sätkivän tuore Red Snapper-lounas siinä konttiravintolassa, jonka omistaja oli käynyt Suomessa. Herkullista.

Curacao: neiti kontrollifriikki hermoilee

Tokavikana yönä ennen matkaa heräsin taas aamuyöstä enkä saanut unta. Näppäränä tyttönä päätin hoitaa meidän check-in puolen kuntoon. Yksi vaihtoehdoista oli tilata tekstiviestillä QR-koodi suoraan puhelimeen. Voi miten kätevää!

Homma toimikin erinomaisesti Helsinki-Vantaalla ja pitää myöntää, että olo oli kovinkin edistyksellinen kun paineli läpi turvatarkastusten puhelinta vilauttamalla. ”Ai teillä on vielä noi paperiset…”

Olo olikin sitten kaikkea muuta kuin rauhallisen tyylikäs, kun Amsterdamin kentällä se perkeleen koodi hävis eikä sitä saanut näkyviin ilman toimivaa nettiyhteyttä. Samalla stressasin (aivan turhaan, I might add) nopeasta, 55min vaihdosta. Mikään laite ei enää toiminut, jonot olivat pitkät, palvelu hidasta ja ja ja … Hyperventilaatio.

Onneks on toi Juhis, joka nappas puhelimen mun kädestä, taikoi jostain wifin, etsi koodin ja rauhallisena juoksi mun perässä portille. Sanomattakin kai selvää, että ehdittiin vielä ennen koneeseen nousua käydä vessassa, ostaa pullo vettä ja juoda se. Mutta pitäähän sitä matkailussa vähän jännitystäkin olla. Pitäähän?

Onneks mun säätämisessä on joskus jotain hyvääkin. Vaadin meinaan, että vuokrataan myös Curacaolla auto vaikka ei sitä täällä sukeltamisen tarvitakaan ja se on jo nyt osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Auto on pienin mahdollinen, merkiltään joku mulle täysin tuntematon BYD(?) ja johon just ja just mahtui meidän matkatavarat, mutta se on tähän mennessä vienyt meidät onnistuneesti mm. Curacaon kotiimme Penstraat 103:en. Värikkäästi maalatun Talon omistaja Kanila ei ollut kotona, mutta meidät otti vastaan muutama hellyyttävä Musti, joista lisää huomenna ❤

Curacao ja Bonaire: siitä se ajatus sitten lähti (lapasesta)

Kun syksyllä 2013 käytiin Pyhtään Siriuksessa surffaamassa, ei Juhis tiennyt millainen matkakuume ja suunnittelurumba siitä lähtisi käyntiin. Kahvipöydässä tuli puheeksi hyvät sukelluskohteet maailmalla: Bonaire mainittu! Kotona alkoi sellainen googlailu, suunnittelu ja maanittelu, ettei Juhiksella ollut mahdollisuutta kuin vastata: osta vaan liput.

Lennot Curacaolle ostettiin KLM:ltä kolmesta syystä: yhdellä välilaskulla Amsterdamin kautta, järkevällä hinnalla ja ilman USA:n kautta lentämistä. Setä Samuli kun on sitä mieltä, että vuodelta 95 oleva overstay-merkintä on hyvä syy istuttaa meikäläistä aina tuntitolkulla immigrationissa niinkuin suurempaakin rikollista. Tästä syystä välilaskut Jenkeissä ei oo se mun juttu.

Blogeja lueskellessani löysin maininnan Airbnb-sivustosta, jolla yksityishenkilöt vuokraavat omia asuntojaan. Mainio löytö, jota varmasti käytän jatkossakin. Varsinkin jos lähtee isomman rytmiryhmän kanssa maailmalle ja haluaa löytää yhteisen kämpän. Curacaolta vuokrasimme pienen yläkerran omakotitalosta, jossa on oma patio ja uima-allas. Ei siinä ehkä mitään vapaauintia harrasteta, mutta pääseepähän vilvoittelemaan.

Puolen vuoden suunnittelun jälkeen päästiin vihdoin matkaan. Oli hieman vaikeuksia nukkua viimeisenä yönä, jännitti. En ole koskaan ollut Karibialla, ei oikein tiedä mitä odottaa. Mutta sen tiedän että mahtava matka on tulossa! Edes pieni hermoilu Amsterdamin kentällä ei päässyt pilaamaan tunnelmaa…