Ruokamatkalla: Mutsit vaihtaa vapaalle – Ravintola Palma

Kuva Palman Facebook-sivuilta

Aina ei voi olla vaan äitimoodissa. Välillä tarvii saada olla myös vastuuton hempukka, juoda vähän viiniä ja juoruta ystävän kanssa. Vaikka sit oliskin niin että puolet ajasta puhuis siitä lapsesta. Kun onhan se niin ihana. 

Muistan kuinka ennen tytön syntymää käytiin vastoin varoituksia yhdessä perheneuvolassa. Siellä oli aiheena  isyys ja parisuhde. Isyys kuitattiin aidolla retrovideolla suoraan 80-luvulta, jonka mielenkiintoisin anti ei yllätys yllätys ollutkaan partasuisen proffan spektaakkelimainen paljastus, että ”isä on lapselle tärkeä henkilö” vaan huomion vei täysin videon grafiikat. Ne oli upeat. Voitte vaan kuvitella. Parisuhde-osassa meitä ohjeistettiin piirtelemään ympyröitä joiden oli tarkoitus kuvata roolejamme vanhempina, pariskuntana ja yksilöinä. Ympyröiden koolla ja päällekkäisyydellä piti jotenkin kuvailla sitä miten suuren osan minkäkin roolin uskoo vievän ja miten paljon tehdään yhdessä. Jos ohjeistus tässä vaikuttaa sekavalta niin ei se paljoa kirkkaammalta silloin neuvolassakaan vaikuttanut mutta uskottiin kun sanottiin että perheterapioissa tämä on paljon käytetty metodi. Että opetellaan sitten jos sinne päädytään.  

Kuva Palman Facebook-sivuilta

 
Pointtini tässä päättömässä löpinässä (kelaa, mulla on tässä ihan joku pointtikin. Nyt ruksia seinään.) oli se, että meidän äitienkään ei pitäis ihan hautautua sinne kotiin pieruverkkareissa ja tukka takussa, vaan joskus kannattaa nähdä se vaiva (vaikka tuntuukin ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta, tiedän) että kaivaa sieltä kaapin perältä ne kivat vaatteet, ne joissa ei tarvii huolehtia pystyykö maitobaarin avaamaan ns. juoksussa tai että pilaako pikku puklut kuosin symmetrian. Ja ehkä vähän poskipunaa. Se pelastaa aika paljon. 

Kun vihdoin saimme, ihanien ja ylistettyjen miestemme ansiosta (riittikö tämä julkinen kiitos vai tarvitseeko vielä jotain muuta?) buukattua kiireisiin kalentereihimme (omalta osaltani tämä on sarkasmia isolla ässällä. Ystäväni osalta… No, hän on jo palannut töihin eli voitte vetää johtopäätökset ihan itse.) tämän treffi-illan, niin stressin aiheeksi ei noussutkaan se mitä laittais päällensä (okei, se tuli sit myöhemmin) vaan se mihin mentäis syömään! Kun on viimeks käynyt kivasti ulkona syömässä joskus vuonna ”apuaenedesmuista” ja uusia mielenkiintoisia ravintoloita on noussut kuin sieniä sateella (mitä sanontaa en ymmärrä. En sienestä. En varsinkaan sateella) niin minkä niistä valitsisi, ettei sitten vaan joutuis pettymään? Koska olishan se oikeesti melkein itkupotkuraivarien paikka, jos valitsis jonkun ihan flobin. Tai tylsän ”ruoka”paikan. 

Kuva Palman Facebook-sivuilta

Tein tiukkaa tieteellistä ja journalistista vertailevaa tutkimusta tytön päikkäriajan hyödyntäen. Muutamastakin eri lähteestä pompsahti esiin Palma niminen tapas-baari. Ihan taustatietona: me ollaan heikkona tapaksiin. Yleensä varataan neljän hengen pöytä meille kahdelle, jotta kaikki lautaset, kipot ja kupit mahtuu. Yleensä saadaan myös omituisia katseita joko kanssa-asiakkailta tai tarjoilijoilta. Tarkemmin ajateltuna tämä saattaa tosin liittyä myös siihen ettei ehkä olla niitä hiljaisimpia ”syödään ensin ja puhutaan ehkä sitten”-ihmisiä. 

Tutkaillessani tarkemmin Palman ideologiaa tunsin selvää sielujen sympatiaa: tausta-ajatuksena on tarjoilla tapaksia rennossa 90-luvun hengessä. (Kas kummaa. Omat 30-vee synttärit juhlittiin teemalla 90-luvun Las Palmas. Ihan tossa muutama vuosi sitten…) Menu kuulosti herkullisen yksinkertaiselta, niinkuin tapasten kuuluukin olla. Mutta kuitenkin niissä oli joku hauska tvisti. (Onpa ärsyttävä sana. No to self: keksi joku muu). Taustapiruina häärivät Patronan ja Lucha Locon tyypit. Joten odotukset oli varovaisen korkella. 

Palma on pieni ravintola. Ei. Se on mini. Ihana. Intiimi olematta korni ja lämminhenkinen olematta lälly. En tiedä johtuiko tilasta vai seurasta mutta vaikka pöydät eivät fysiikan lakeja rikkomatta voi kovin kaukana toisistaan olla niin silti toiset seurueet eivät mitenkään häirinneet meidän iltaa. Aivan eri asia sitten onkin se häiritsikö meidän laatujutut toisia seurueita. 

Tarjoilija ymmärsi heti yskän ja suositteli alkuun skumppaa. Tai ehti ehkä puoleenväliin lausetta kun innokas ”joo” kajahti ilmoille. Tämän neuvoa-antavan avulla päädyimme ottamaan koko tapaslistan (paitsi ei tartaria eikä kananmaksaa. Täytyy kaikkiruokaisellakin jotain ruoka-angsteja olla.) sekä ahneuksissamme vielä yhden gambas raciones-annoksen. Sekin oli hyvää mutta kun on kerran tilannut jo koko listan niin pitäis tajuta ettei enempää ehkä tarvii. Muistetaan sit ens kerralla. Ehkä. 

Tapakset oli hyvän kokoisia ja ihan mielettömän hyviä! Mustekala oli pehmeetä, perunoiden kastike oli söötissä minipullossa, kukkakaali oli vaan taivaallista, liha- ja juustolautaset isoja… Takuuvarma ähky. Ruokakippoja lennätettiin pöytään sopivaan tahtiin ja vielä silleen diskreetisti ettei kaikkea tungettua pöytään yhtä aikaa. Ettei näytetty ihan miltään fiidereitten vuosijuhlalta. 

Kuka muistaa nää lautaset kotoaan? Käsi ylös!

 
Pienen pieni miinus siitä ettei Palmassa ollut lainkaan kermalikööriä. Joo joo, ollaan tylsiä mutta se kun on aina ollut meidän juttu. Espresso ja Baileys. Mutta ei onneksi mitään niin rikkomatonta perinnettä etteikö skumppa sitä korjaisi. Ja voin kuule kertoa että minimaalisinkin pettymys unohtui (tai eihän se unohtunut kun tässä siitä kirjoitan. Pöhkö. Mutta ei harmittanut enää. Yhtään.) kun tuli jälkiruuan aika. Ja jos joku nyt ihmettelee miten jaksettiin ottaa jälkiruokaa kun justhan oltiin ihan täynnä niin se on se toinen maha. Toinen maha! Ihan peruskoulumatskua. 
   
Mutta siis se jälkiruoka! Valkosuklaa catalana. Otettiin sellaiset tripit pitkin muistojen mukulakivikatua suoraan 90-luvulle. Muistatteko kun syötiin niitä tikkareita mitä dipattiin jauheeseen, joka sitten raksui päässä? (Nyt jos sulla ei oo hajuakaan, niin tarkista henkkareista syntymävuosi. Olet ehkä vaan liian nuori.) Se oli crack poppia (ei samaa ku se huume. Todellakaan. Luulisin). Ja sitä oli siinä jälkiruuassa! En kestä! Iik! Jamuitahysteerisiäihqjuttuja! (Ja kyllä. Just tuollaisella ilmeellä se nuori kokkipoikakin reagoi kun me fiilisteltiin tätä mahtavaa yksityiskohtaa. Tais taas avokeittiö saada yhden viivan miinukset-puolelle listaa.) Mutta siis jos jäi epäselväksi, niin arvostimme tätä pientä yksityiskohtaa erittäin, erittäin paljon. 

 Hipsiessämme hilpeinä kohti kotia  vannoimme, että tuonne me palaamme vielä. Jäi niin monella tasolla hyvä maku suuhun. Ja vaikka seuraavana aamuna lapsen kanssa Dublo-taideteoksia koostaessani hieman väsyttikin, niin olihan se sen arvoista. 

Palma – tapas way of life. Jos olisit ihminen, stalkkaisin sinut Facebookista, lähettäisin viestin ja ehdottaisin uutta tapaamista. Pian. 

 

Kuva Palman Facebook-sivuilta

 
 

Kuva Palman Facebook-sivuilta

 

Mainokset

Vauvamatkalla Torrevieja edition: Fortunan lämminvesialtaat

 Näin marraskuussa on ulkouima-altaan vesi liian kylmää pikkulapselle. (Se sama 18 asteinen vesi on aivan liian kylmää myös äidille. Aina. Myös heinäkuussa.) Jos S osaisi puhua niin se varmaan olis sitä mieltä ettei haittaa ja huulet sinisinä painais altaassa menemään. S kun on vesimies eikä oo hetkeäkään ollut epäilystä siitä mikä sen elementti on. 

 Lapsuuden reissuista muistin että jossain tässä Torreviejan lähistöllä on Fortunan kylä, jossa on kuumien lähteiden lämmittämiä uima-altaita. Google oli jälleen ystäväni ja ahkeran surffailun tuloksena löysimme sivut joiden kuvista päätellen paikalla olisi pari kuumavesiallasta. Tämä Balneario Leana taitaa luottaa kuvien informatiiviseen voimaan tai sitten kyseiset sivut väsännyt mainostoimisto on päättänyt pärjätä ilman AD:a ja myy asiakkailleen ”vähemmän on enemmän”-ideologiaa. 
Osoite sieltä sentään löytyi. Napu napu karttapalveluun ja mummin Skodasta talla pohjaan. Näin omenauskovaisena täytyy hieman häpeillen myöntää, että olemme tällä matkalla hieman hairahtuneet. Uskoamme on koetellut Nokian Here-palvelu. Toimii näppärästi offline-tilassa ja neuvoo eksyneen lampaan takaisin kotiin. Voin suositella sen lataamista, jos ette kerro kenellekään. 

Leana löytyy Fortunan pittoreskin (ihana sana, en oo ihan varma käytänkö oikeassa yhteydessä, mutta aivan se ja sama) pikkukaupungin jälkeen, noin 73 kilometrin päässä Torreviejasta. Oletettavasti alue on eläkeläisten kuntoutusparatiisi, sen verran monta papparaista mammoineen tuli vastaan sauvojen kanssa huitoen tai aidan vieressä venytellen (näiden viereen voisit mennä rehvasteleen omalla notkeudellasi, saattaisi leveä haara-asento näyttää melkein spagaatilta. Tai sitten ne on jotain teräsmummoja ja nolaisit itsesi totaalisesti). Alueella näytti olevan paljon eri hoitoja tarjoavia Spahotelleja, ravintoloita, kahviloita ja camping alue. Että sinne sitten vaan muiden karavaanareitten kanssa lillumaan. Ne on kaikkien kavereita. 

Span kassaluukulla töröttänyt mamma ei ollut kaikkien kaveri. Ainakaan jos et puhunut lainkaan Espanjaa. Tai ei sittenkään. Tarpeeksi sinnikkäästi kun hymyilit niin pääsit kuitenkin sisään. Suloinen vauva kainalossa olisi jonkun rouvashenkilön sydämen saattanut sulattaa, mutta tämä tapaus oli melko jäätävä. Sisäänpääsymaksu oli (ainakin tällä kertaa) 10e/räpyläpari. (Myös ei-uimarin piti maksaa, mutta lohdutukseksi voin kertoa että kahvilassa oli free wifi. Mutta huonot kahvikupit. Sotkivat paidan kuulemma. Juojassa ei ollut vikaa.) Lisäksi piti investoida uimalakkeihin (a´3e) sillä ilman niitä ei altaaseen ole asiaa. Paitsi jos olet kalju.Hieman harmittaa etten tiennyt tätä etukäteen. Olisin varmasti hankkinut jotkut todella hienot suihkumyssyt. Jotkut kirkkaanvihreät sammakkohatut tai sellaiset kukalliset. Olis tullut paljon hauskempia kuvia.

 Altailla on paljon muitakin sääntöjä, mutta nähtävästi vain tuo uimalakkisääntö on sellainen, jota kukaan noudattaa. Suosittelen tosin noudattamaan sandaalien käyttö-säätöä sillä alueella on jonkin verran lintuja. Ja jos on lintuja niin sitten on myös, tiedätte kyllä mitä. Säännöissä kielletään myös omat juomat ja ruuat, mutta melko avoimesti nuo saksalaishenkiset kylpylävieraat kaatelivat omasta termarista kahvia ja söivät omia voileipiää. Eli olemalla tarpeeksi härski saattaa päästä pälkähästä.

 Altaita alueella oli kaksi.  Toisessa oli aivan mieletön näköala  vuorelle, mutta miinuksena vain 28 asteinen vesi. Onneksi toisessa veden lämpötila oli juuri sopiva (36C) niin minä, eikun vauva, tarkeni uiskennella. S nautiskeli isosta kylpyammeestaan ihan kympillä. Me koitettiin ensimmäistä kertaa myös uutta lisävarustetta vauvalle eli tuota Swimtraineria ja se oli kyllä ihan hitti. Tyyppi tajus heti alkaa potkimaankin. Enää puuttuu se, että se pääsis eteenpäinkin ihan sinne allasbaariin asti ja osais puhua sen verran että tilais pari mojitoa, yhden virgin-version. 

  Matkamme Fortunaan toteutti myös jonkinlaista sosiaalista hyvän kierrättämistä.  Kun tuon pikku lirkuttelijan kanssa lillui siellä altaassa niin ympärillä kävi kauhea kuhina mammaraisten ja papparaisten tullessa jutteleen.  Juuri mitään en ymmärtänyt, mutta hymyistä päätellen ihan hyviä juttuja niillä vauvan kanssa oli. Tutkimusten mukaan ikäihmisille (huom. korrekti ilmaus. Harvinaista) tekee hyvää viettää aikaa lasten kanssa. Päivän hyvä työ tehty. Juhiksen mielestä olisivat itseasiassa saaneet maksaa meille siitä että tultiin.

Kotimatkan kiertotiestä vastasi Murcian Ikea. Koska vuodesohvan kuljettaminen käsimatkatavaroissa olis kuulemma hieman haastavaa niin sitten edes ne lihapullat. Tai hodarit ja pehmis. Ps. Miehet halus tänne. Espanjassa kaikki on toisin. 

  

Vauvamatkalla: Koukussa ja pahasti

Olen nyt jo hetken aikaa miettinyt liittyväni ASA:n jäseneksi. Paljon coolimpaahan se olis, jos se tarkoittaisi Asan faniklubia (linkki tarkoitettu kalkkiksille), mutta karu (vaikkakin samalla makea) totuus on se, että olen koukussa. Armottomasti koukussa. Hei olen Mirva, olen sokeriaddikti. (Miksköhän noiden ryhmien nimi on aina anonyymit nejane? Kun kuitenkin aina esittelevät itsensä omalla nimellä. Ei kato kannattais käyttää sivistyssanoja, jos ei tajuu niiden merkitystä. Noloa.)

  

Mirvan Menomatkat, ice cream, god daughter, baby, summer, like candy from a baby

Vastoin ensivaikutelmaa, en ole varastamassa kummityttöni jäätelöä. En ainakaan myönnä.


Haluan kuitenkin jakaa tarinani kanssanne. Jos siitä vaikka olisi hyötyä. Jos käymäni matka auttaisi jotain teistä välttämään tekemäni virheet.  Saatat nyt sanoa, että ei noin minulle voi käydä. En minä ole noin heikko. Kyllä minä tiedän rajani. Niin minäkin luulin. (Jos ihan rehellisiä ollaan, niin en luullut. Tämäkin on vain yksi tekosyy lisää. Mutta kuulostaa jotenkin ylväämmältä. Kun myöntää virheensä. Minä en oikeasti myönnä mitään.)

No, totuus on kuitenkin se, että tämä valkoinen huume koukuttaa. Sillain ettet ollut edes tajunnut olevasi jo koukussa ja etsiväsi vain syitä, joiden vuoksi sinun on nyt vaan ihan pakko saada herkkuja. Esimerkkinä raskaus. Raskauden alussa sitä antaa luvan syödä mitä vaan tekosyinä ”ei ole väliä, kun lihoo kuitenkin”, ”pudotan sitten kun vauva on syntynyt”, ”täytyy syödä mitä vaan mikä pysyy sisällä”, ”kun on tää pahoivointi ja kaikkee”. Sitten sitä tunkee suuhunsa mitä vaan herkkuja niinkuin viimistä päivää. Teki mieli tai ei. Vähän ajan päästä ei ole enää väliä, mitä syö, kunhan siinä on suklaata. Ja paljon.

 Mirvan Menomatkat, Halloween, spiderweb, cake, chocolate cheesecake  

Mirvan Menomatkat, halloween, cupcake, skeletonSitten vauva syntyy. Loppuuko herkkujen himo siihen? No ei, eipä se lopu. Pahenee vaan. Ja sitten tulee uudet tekosyyt: mä kato imetän niin pitää syödä hyvin että tulee maitoa. Hyvin? Hyvin!? Joo, se ei ehkä jonkun Hanna Partasen mukaan tarkoita ihan sitä samaa että kun syö paljon. Paketillinen keksejä tai levyllinen suklaata ei ole maidontuotannolle kuulemma ihan välttämätöntä. (Näin mulle ainakin väitti joku joka mukamas tiesi asiasta jotain. Joku lääkäri. Mikä valelääkäri lie ollut. Mä en uskonut enkä siis viitsinyt riskeeraa kaikkee vaan jonkun huuhaatohtorin henkilökohtaisen ja lievästi angstisen mielipiteen vuoksi.)

Mirvan Menomatkat, lime-valkosuklaajuustokakku, ristiäiset, häät, juhlat, synttärit, helppo juustokakku

Mustahan on tässä viime kuukausien aikana kuoriutunut oikea leipuri Hiiva. En ehkä asu Kumputiellä, mutta viimeisen vuoden aikana kotikeittiössä on paistunut enemmän herkkuja kuin ehkä viimeisen 10 vuoden aikana yhteensä. Korvapuusteja (piti olla vierasvaraa, mutta yksikään vieras ei ehtinyt kylään kun ne oli jo syöty), Red Velvet kuppikakkuja, valkosuklaa-limejuustokakkua, Trendikästä salmiakki-juustokakkua (näytti hyvältä, mutta maku ja koostumus oudohko), pannukakkua (voita voi sittenkin olla liikaa), kakkua. Lähinnä kaikkea makeeta ja suklaista. Ähky on ollut vieraanamme usein. Liian usein.

Mirvan Menomatkat, Red velvet cupcake, christening, birthday, baking

Lopulta sitä on pakko katsoa ongelmaa syvälle silmiin. Ja miten kauniit suklaan ruskeat silmät ne ovatkaan. Ehkä hieman pähkinää joukossa. Ja ihan pikkasen krokanttia. Tai toffeeta. (Apua!) Tälle pitää tehdä jotain. Ja äkkiä! Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että asiasta on tullut ongelma, kun viimeisen viikon, joka kerta kun mies on kysynyt tarviiko kaupasta jotain, on huuliltani lipsahtanut alle nanosekunnin ”suklaata” vaikka oikea vastaus olis ollut ”vauvanruokaa”. Jotain pitää tehdä. Mutta mitä?

Nannakin aloitti sokerilakon. Sen blogissa oli kauheesti hyviä pointteja miks munkin pitäis. (Siis ei se niitä pointteja nyt henkilökohtaisesti mulle kirjottanut. Hassu. En mä sitä tunne. Ja vaikka tuntisinkin niin olishan se vähän turhan läpinäkyvää namedroppailua.) Kauneus ja terveys ja hyvinvointi ja kaikkee muuta hienoo. Mutku… Olisko se niinku lopetettava kerralla kokonaan? Vai toimisko vaan vähentäminen? Tai karkkipäivä?

 Mirvan Menomatkat, glögi, pipari, homejuusto, suklaa, manteli, pipariklubiTaitaa vaatia aika paljon motivaatiota moinen. Oma on vähintäänkin kyseenalainen. Olisko sulla jotain hyvää vinkkiä miten sen löytäis? Auttaako Google Maps? 

Nim. Nytkin tekee mieli suklaata ja jos sitä olis, niin söisin salamana. Hengittämättä.

Mirvan Menomatkat, party, fruits, excotic, sunner, ideas for party food, fresh

utopiaa…

Vauvamatkalla: Korkeasaari

 cute baby with mom, Mölsä Pictures, Mirvan Menomatkat Ihan haluttiin vauva viedä katsomaan eläimiä. Ihan oli tosi kiinnostunut. Nukkui puolet ajasta. Sikeästi. Eli sinänsä kauheen onnistunut reissu. No oikeesti mä halusin sinne kun en jaksanut vaan olla möllöttää kotona. Alkaakohan levottomuus jo iskeä äitiysvapaalaiseen?

 Mölsä Pictures, Mirvan Menomatkat ,  karhu, bear, Korkeasaari, zoo,eläintarhaMe ollaan reissuillamme rampattu eläintarhoissa. Osa on ollut mukavia ja iloisia kokemuksia. Eläimillä on ollut hyvät olot ja tarhat on olleet siistejä. Sitten on ollut ne eläintarhat, jotka on vaikuttaneet enemmän eläinten Guantanamolta, vesikidutusta ja nälkälakkoa. Niistä on jäänyt muistoksi vain ahdistus ja suru. 

 Mölsä Pictures, Mirvan Menomatkat , Korkeasaari, zoo,  hawkKorkeasaari on niitä hyviksiä. Siisti ja eläimet vaikuttaa hyvinvoivilta. Monien eläinten infotauluissa luki, että ilman eläintarhoissa tämäkin laji olisi kuollut sukupuuttoon. Osaa oltiin jopa päästetty takaisin luontoonkin. Eihän siellä mitään superharvinaisia vetonauloja ole, leijona ei laula iltalauluja eikä pingviinit suunnittele maailmanvalloitusta. Tai no, mistäs sen tietää? Eiku, eihän siellä edes ollut pingviinejä. Höh. Mutta hyvä fiilis tuosta reissusta silti jäi. 

 Mölsä Pictures, Mirvan Menomatkat , Korkeasaari, zoo,  owl 
 Mölsä Pictures, Mirvan Menomatkat , Korkeasaari, zoo,  peacockRiikinkukko oli kovinkin kiinnostunut vauvan soseesta, vauva ei niinkään. (Ja ei, emme syöttäneet linnuille bataattia ja kanaa. Siinä olis ollut jotain väärää niin monessa eri mielessä.) Karhut köllöttelivät sunnuntaipäivän vietossa ja leopardit hyökkäilivät lihankimpaleiden perään. Amazon-talossa oli yksi elikko karkumatkalla, mutta kuulemma tiesivät missä se on ja piiritys oli käynnissä. (Odottelin hetken virkapukuisia poliiseja, mutta olivat vissiin under cover. Olin hieman pettynyt. Olisin halunnut nähdä pidätyksen.)

   Mölsä Pictures, Mirvan Menomatkat , Korkeasaari, zoo,  tiger 

 Mölsä Pictures, Mirvan Menomatkat , Korkeasaari, zoo,  leopard eating meatAikuisen sisäänpääsymaksu oli 12€ ja alle 4v. lapset pääsivät ilmaiseksi tiirailemaan elikoita. Kausikortti olisi vain 20€. Luulenpa, että kunhan tyttö hieman tuosta kasvaa niin kausikortti menee hankintalistalle. Jospa tulisi sitten hieman useammin vierailtua tuollakin. Jospa sitten muistaisi jotain muutakin kuin ilveksen latinankielisen nimen. (Et varmaan muista mikä se on!)  

Mölsä Pictures, Mirvan Menomatkat , Korkeasaari, zoo,  leopard 

Muistomatkalla: Kuka minua inspiroi?

Hetki sitten vastaanottamani Liebster Awardin (siis mitä? Etkö muka oo vielä kuullut, että mä oon nykyään palkittu bloggaaja?!) kupletin juoneen kuului vastata palkinnon myöntäneen bloggarin yhteentoista kysymykseen. Viimeinen niistä oli kysymys minua inspiroineista ihmisistä (inspiroineista on hassu sana. Piti tarkistaa moneen kertaan että menikö oikein. Luultavasti ei). Ainoa oikea ihminen (joo, en pidä sitä urpoa, joka mussutti mulle Kaivon tiskillä, oikeana ihmisenä vaan lähinnä hahmona. Niinku sarjakuvahahmona) jonka mainitsin oli ala-asteen opettajani Eira. En tiedä mistä alitajunnan syövereistä tuo maaginen ihminen ponnahti tietoisuuteeni, mutta siinä se kuva nyt on: hersyvästi naurava, ihana ja lämmin opettaja, joka oli niin monella tapaa vaan ihan kaikkein paras.

Eira käsitteli meitä kuin silkkihansikkailla. Ei lellinyt (ainakaan meidän mielestä), mutta kohteli kuin oltais vanhempia ja viisaampia ja kuin muka tiedettäis mitä halutaan. Kerran meillä oli sijainen. Sellainen vanhempi rouva. Ehkä hieman höppänä. Se ei antanut meidän laittaa luokassa valoja itse päälle ettei saatais sähköiskua. Siellä me sit istuttiin pimeessä luokassa. Eira kysyi jälkeenpäin meidän mielipidettä tuosta sijaisesta. Kerrottiin sit aika rehellisesti. Eira kunnioitti mielipidettämme eikä tuota sijaista enää nähty meidän luokassa.

Seuraavalla kerralla tosin istuttiin pimeässä luokassa ihan tarkoituksella. Oltiin koko luokan kanssa päätetty tehdä Eiralle pieni jekku. Valot pois ja kaikki pulpettien alle piiloon. Jekku onnistui oikeinkin hyvin, koska luokkaanhan tuli Eiran kanssa rehtori jonkun koulutarkastajan kanssa. Siinä oli Eiralla pokassa pitelemistä, kun se yritti torua meitä. Mutta oikeasti sitä nauratti.

Mutta miten Eira sitten on mua inspiroinut? Ensinhän mä luulin, että se vaikutti mun ammatinvalintaan. Luulin siis vakaasti ala-asteelta asti, että musta tulee opettaja. Sellainen ihana niinku Eira. (Missäköhän aineissa mä oon ollut) Kuten aiemmassa postauksessa kerroinkin, niin nämä haaveet romuttuivat todellisuuden iskiessä. Ei musta ollut siihen, että olisin ollut äiti, sairaanhoitaja, sirkuspelle, poliisi, ystävä, kirjastontäti ja tikkataulu. Kaikkea muuta ku opettaja. Yläasteella sijaisuudet meni jo paremmin, vaikka lauseenrakenteihin kuuluikin fraasit: ”Jaakko, voisitko olla ruuvaamatta sitä pulpetinkantta irti. Joo, on hieno Leatherman, mutta silti.” ja ”Jaakko, ne rullaverhot ei kestä sun roikkumista.” Joo, Jaakko oli ehtiväinen kaveri. Mutta ei sekään (siis ammatti) ollut mua varten.

Loppujen lopuks Eira tais inspiroida mua siinä, millainen haluan isona olla. Ja äitinä. Haluan lukea lapselle ääneen Mio poikani Mion, Ronja Ryövärin Tyttären ja Veljeni Leijonamielen samalla kun hän piirtää mitä mieleen juolahtaa. Riippumatta siitä onko ihmishahmon mittasuhteet oikein tai onko se edes tunnistettavissa ihmiseksi. Haluan palkita hänet liitulakuilla aina kun kaikki läksyt on tehty. Haluan kasvattaa lapsen, joka uskoo itseensä ja kykyynsä tehdä ihan mitä haluaa. Lapsen, joka on ylpeä siitä että kutoo hirveän väriset punavihreät villasukat kun kaikki muut valitsevat pastellisävyjä. Lapsen, joka huomatessaan että ei todellakaan halua tehdä sitä, mistä on puolen elämää puhunut, osaa etsiä uusia mahdollisuuksia. (Kyllä, 10 vuotta yökerhoissa ja ravintoloissa lasketaan uudeksi mahdollisuudeksi, ei todellisuuden pakoiluksi) Ja tyylikkäästi unohtaa sen, kuinka on näsäviisaasti on aikoinaan sivuuttanut kaikki opon järjenpuhumisyritykset (onko se yhdyssana?).

Että kiitos vaan Eira, missä ikinä lienetkin. Vaikka mulla ei enää olekaan niitä liikennevalosukkia, niin teen yhä asioita niinkuin itsestä hyvältä tuntuu. Joskus jopa kudon. Vaikkakin pastellisävyissä.

Treenimatkalla: Välineurheilua parhaimmillaan by TRX

  Mun ei koskaan kannattaisi pyytää vinkkejä mihinkään kun aina hurahdan täysillä kaikkeen uuteen kivaan. Joku aika takaperin kyselin teiltä lukijoilta, että milläs vempeleillä te junppailette kotosalla. Joku turjake meni ja mainitsi TRX-nauhat ja se oli sitten menoa. Koska olen pääsääntöisesti pihi, en raaskinut maksaa 250€ niistä aidoista ja oikeista. Sitäpaitsi ne on keltaiset. Keltaiset! Ei sovi mun treenivaatteisiin lainkaan. No, ehkä niihin oransseihin trikoisiin, mut ei sit kuitenkaan. Onneks meillä on Ebay. Sieltähän löytyi alta aikayksikön pinkit nauhat ja ihan pilkkahintaan. Värillähän ei ole väliä, kunhan se on pinkki. Ja ei ihan varmana ole alkuperäisten laatua, ei varmaankaan kestä parisataa kiloista miehen rotjaketta riippumassa koko painollaan kuin mikäkin serrano kinkku, mutta ihan sellaisiin painoluokkiin ei tämän huushollin jäsenet tule toivottavasti koskaan yltämäänkään. Ja se olis vähän niinku se idea näissä nauhoissakin et pysyis oma paino henkilövaa’an mitattavissa lukemissa.

  Oon joskus salilla koittanut rimpuilla noilla naruilla vaklattuani naapurijumpparin helpolta näyttäviä liikkeitä. Yleensä nämä testaukset on päättyneet muutaman toiston jälkeen sekä hiestä että vähän häpeästäkin punaiseen naamaan. Ei ookkaan ihan niin helppoa kuin miltä näyttää. Haaste numero yks on esim. saada ne pirun lenkit jalkoihin kiinni ilman että teet kolmois slutsevin naamallesi. Haaste numero kaks on sit pysyy kasassa kun kiskot niitä jalkoja ilmassa kohti rintaa. Mutta voi sitä onnistumisen iloa kun saat mielestäsi tehtyä muutaman tyylipuhtaan toiston. Siinä vaiheessa kannattaa pyytää siippa ottamaan tyylikkäitä treenikuvia blogia varten. Ellei muuten niin huomataksesi ettei se nyt ihan niin puhtaasti mennytkään. Delete, delete, delete…

  Mutta tuolla ne nauhat nyt terassilla roikkuu. Ja oon mä niitä kyllä käyttänytkin eli eivät ihan vain tuulikellon virkaa toimita. YouTube ja Google on onneks täynnä erilaisia ohjeita TRX-nauhoilla tehtäviä harjoituksia. Mun inhokkilempparit on pistoolikyykyt ja askelkyykyt takajalka lenkissä. Ja lantion nosto on kanssa hyvä. Kyllä mä niitä polvia rintaankin aina välillä teen, kun oon oikein reippaalla tuulella. Noista saa ihan hyvän treenin kun tekee vaikka 3 kertaa 20 toistoa kutakin liikettä.

  Mitäs muita hyviä liikkeitä noilla nauhoilla pystyy tekeen? Nyt kaikki parhaat ja pahimmat liikkeet jakoon! Ja ekstra bonuspisteitä saa, jos jaat jonkun nolon tarinan. Vai oonko mä ainoo joka siellä salilla on sotkeutunut noihin naruihin? 

Treenimatkalla: Turhautumista, itkupotkuraivarit, nuijanukutus ja huono omatunto. 

 Tätä kaikkea voi mahtua pikkuvauvan kanssa treenaavan äidin sielunelämään. Ja koska nykymaailmassa pitää olla tehokas, menee tähän kaikkeen vain muutama minuutti. Tai no, koska tässä blogissa ei vahingoiteta siinä esiintyviä vauvoja ja nuijanukutus hoidetaan enemmän vauvakuiskaajan keinoin, niin lisätään siihen muutama minuutti lisää. Vähän niinkuin TV-Shopissa ”Eikä tässä vielä kaikki!”. (Ja niinkuin TV-Shopissakin usein totuus on hieman karumpi, niin ollaan rehellisiä ja todetaan että aika monta minuuttia lisää) Pitikin sitten mennä edellisessä postauksessa retostelemaan sillä, kuinka meidän vauva on niin hyvää treeniseuraa. Viihtyy vaunuissa ja kaikkea. Se varmaan luki sen (koska onhan se TAITAVA) ja mietti että ähäkutti, mähän en sun pillis mukaan tanssi. Meillä ei alamaiset päätä prinsessan mieliteoista. Juu eipä todellakaan.

Ehdin fiilistelemään hyvää ilmaa ja kiskomaan ne ihanan kamalat oranssit trikoot jalkaan. Ehdin pohtimaan että minkäköhän lenkin kiertäisin, kävisinkö hakeen kahvin matkalla. Paljon muuta en sit ehtinytkään. Hymy muuttui nanosekunnissa karmeaksi huudoksi joka ei loppunut, ei sitten millään. Hytkytin vaunuja, tungin tuttia suuhun ja lopulta nostin syliin. Siinä me sit tultiin maitojunalla takaisin ja yritettiin olla katsomatta työmaalla hitsaaviin remonttimiehiin päinkään. Ne ei varmaan kuulleet siltä huudolta tehdä töitään. 

  
Ja että mua otti päähän. Mä olin ihan raivoissani ensin siitä, että en päässytkään lenkille. Sitten siitä että en tajunnut mikä tota muksua riivaa. Ja sitten, viimein ja eniten siitä, että olin niin raivoissani tyypille, joka ei todellakaan tehnyt sitä tahallaan eikä todellakaan ansainnut sitä raivoa. Ymmärsin hyvin Fitnesspäiväkirjojen Maria, kun se joutu jättämään treenin kesken itkevän lapsen takia ja sanoi että nyt on ristiriitaiset fiilikset kun toisaalta tekis mieli olla ärsyyntynyt mutta eihän sille mitään voi. Eihän sille mitään tosiaankaan voi. Muuta ku ottaa aikalisän, rauhottua ja miettiä et mitäs sitten.

  Sitten otettiin kikkakolmoset kehiin ja hitaasti tainnutettiin rättiväsynyt pikkudaami uneen. Ja samalla hengiteltiin syvään ja toisteltiin, että ”kyllä tässä vielä lenkille ehditään”. Ja yritettiin olla itse nukahtamatta siihen viereen. Ja niinkuin aina, tämäkin taisto voitettiin ja tuolla se tyyppi nyt vetää sikeitä kolmatta tuntia.

  Ja voi sitä huonon omantunnon määrää minkä tää episodi ja varsinkin oma, erittäin aikuismainen käyttäytyminen aiheutti. Sain meinaan tehtyä ihan hyvän treenin tässä kotipihalla, juoda kahvin rauhassa, kirjoittaa tän blogin, hengailla ja kärsiä tyhjän sylin syndroomasta (kävin vain kahdesti kurkkaamassa nukkuvaa vauvaa. Okei, kolmesti) ja siellä se tyyppi kuorsaa yhä menemään. 

Nyt pitää varmaan vaan miettiä et mistä moinen raivo. Siis lapselle. (Oma on jo analysoitu ja diagnoosi idioottius maximus, paranemisennuste huono) Oliko väärä hetki, liian kuuma, neljän kuukauden hulinat, hampaita tulossa vai ei vaan huvittanut. Oppiikohan tota lasta joskus lukemaan oikein vai kirjoitanko mä vielä teini-ikäisenkin itkupotkuraivareista niinkuin tänään? Omistani siis…