Vauvamatkalla: Häät + 6kk vauva = mahdoton yhtälö?

Myönnän. Ennen kuin tuo mini-me syntyi en oikeesti tajunnut lapsista mitään. Siis oikeesti. Mitään. (Sehän ei tietenkään estänyt mua luulemasta, että mulla on ihan vaan maalaisjärkeen ja koirankasvatukseen perustuvien absoluuttisesti oikeiden näkemysten ja mielipiteiden ehtymätön ja erehtymätön tieto siitä miten asioiden nyt vaan kuuluu olla lastenkasvatuksesta. Ai että mä oon ollut superärsyttävä!) Mulla oli toooooodella epärealistiset ajatukset siitä miten kuuden kuukauden ikäinen lapsi toimii. Ja vielä epärealistisemmat ajatukset siitä miten itse toimii. Mähän siis ihan pokkana väitin miehelle, että joo sillon se on kato jo niin vanha ettei on niinku ihan mussa kiinni enää. Kehtaanko ees myöntää et luulin etten ees imettäis enää. En ehkä kehtaa. Ehkä mä vaan unohdan ne kaikki harhaluulot esim. siitä miten ihan hyvin voin jättää lapsen muutamaksi yöksi äidilleni ja itse vaan juhlia häitä niinku olis 1995 taas. (Mitä mä edes tein -95?) Melkein jopa hävettää oma naiivius. Mitä mä oikein mietin?

Kyllähän se inhorealismi alkoi nakerteleen nilkkoja niinku huonosti kasvatettu koira (kyllä isä, tarkoitan tällä vertauksella juurikin Bobia). Tajusin, että ei se nyt vaan menekään ihan omalla painollaan vaan munhan pitää ihan suunnitella se juttu. Sekin juttu. Apua. Taas yksi exceli lisää? Kylmän hiki alko nousta pintaan. Mitä jos vauva vaan huutaa koko ajan? Niinku vappuna. Ei ehkä oo vaihtoehtona että mä vaan lähden kotiin sen kanssa. Vai voiks huikata Tahdon! Skypellä. Joo, se olisikin hyvä alku avioliitolle. Marttyyrinä seurata kun muut pitää hauskaa ja itse yrittää hiljentää palosireeniä. Miesparka sais kuulla siitä ikänsä. 

No mitäs mä sit tein? Luin kaikenmaailman artikkeleita siitä, kuinka lapsi voi olla erossa äidistään vaan niin monta tuntia kuin on ikäkuukausia tai sitten sen valtaa annihilaatiokauhu. Siis mikä? Googlasin. Ei olis pitänyt. Pelottelivat, että lapsen käsitys omasta olemassaolostaan katoaa ja se koko tyyppi hajoaa. (Ei kai sillain fyysisesti.) Sitten itku kurkussa kyselin neuvoa muilta ja taas sain rohkaisevia pääntaputteluja, että ei se nyt aina ihan niinkään mene. Että onhan ne lapset selvinneet siitäkin, kun äiti onkin mennyt töihin. Tai joutunut sairaalaan. Sitten löysin tähänkin vasta-argumentteja joihin löysin vasta-argumentteja joihin löysin… Loputon suo, jossa voittajan löytyminen tuntui yhtä todennäköiseltä kuin lottovoitto. Varsinkin jos säännöllisesti unohtaa lotota. 

Mutta onneksi on äidit. Siis isoäidit. Ne sellaiset, jotka tulee koko hääviikoksi kotiin, jotta lapsenlapsi varmasti tottuu uuteen käsipariin, tapaan vaihtaa vaippoja ja tyyliin lapata ruokaa suuhun silloin kun se pahaa aavistamatta aukeaa jokeltamaan jotain muille merkityksetöntä (mutta joka ehkä sittenkin tarkoittaa: ”tiedän että olet valmistanut tän soseen rakkaudella, mutta se on silti pahaa”). 

Äitini tosiaan tuli meille jo maanantaina ja pikku hiljaa hivutti itsensä mukaan neidin rutiineihin. Eipä mennyt kauaa kun minut oli jo syrjäytetty ja nuo kaksi hengailivat yhdessä kuin mitkäkin salaliittolaiset. Minkäköhän Pandoran boksin mä menikään avaamaan? Perjantainakin, kun me muut laitettiin hääpaikka valmiiksi, nämä kaksi pyörivät ympäri Soukan rantoja hurmaten papparaisia (oo vaan isä varuillasi) ja nauttien kauniista kelistä. Äitini jopa sanoi, että oli kuin lomalla olis ollut. Mikäs siinä kuulemma rannalla istuessa ja sudokuja täyttäessä kun lapsi vaan tyytyväisenä olla möllöttää ja katselee ihmisiä. Välillä vähän tankkausta äidin sylissä ja taas ne menivät. 

Kyllä mua silti hieman se hääpäivän kunto jännitti. (Ei siis oma. Ei me niin paljoa sitä viiniä edellisenän iltana juotu.) Se, ettei se viime vappu toistuis. No, helppohan se on näin jälkeenpäin sanoa, että relaa äläkä stressaa turhasta, mutta niin mä nyt kuitenkin sanoisin, jos joku kysyis. Mutta ei varmaan kysy. Sanon silti. 

Kyllähän tyttö välillä vähän itkikin, mutta hei se oli 6 kuukauden ikäinen ja 99 prosenttia elämästään ollut mun tai Juhiksen kanssa. Olis aika ihme, jos ei vähän olis hermostunut, kun ei omia ihmisiä näy ihan joka hetki. Tai jos rehellisiä ollaan, mä olisin ehkä hieman hermostunut jos se ei olis lainkaan meitä (siis mua) kaivannut. Mutta siihen se nyyhkyttävä, alahuuli rullalla oleva typy tuotiin mun syliin hetkeksi rauhoittumaan ja maailmassa oli taas kaikki hyvin. Mitäs sen sit väliä, jos vieraat joutuu hetken pidempään odottaan että pääsee onnitteleen. Ne on kuitenkin aikuisia. Kyllä ne tajuu. Ja siks siellä oli boolia. 

Pieni läheisyystankkaus äidin sylissä olikin sitten tehokkaampaa tavaraa kuin olis luullut. Ei meinaan hetken päästä ollut äitiä yhtään ikävä kun päästiinkin huomion keskipisteeksi. Tyttö oli napattu kummitädin käsistä ja se kiersi vieraiden sylissä innosta kihertäen ja leveä hymy kasvoilla loistaen. Kyllä tuosta tytöstä vielä seurapiirikelpoinen kasvaa. Sellainen bileiden keskipiste. Niinku äitinsä, mutta vähemmän ärsyttävä. Parempia vitsejä. Toivottavasti. 

Ja yllätys yllätys. Se jolle se kauhea ikävä iski, ei ollutkaan pieni prinsessani vaan tuore rouva. Miehen piti ensimmäisen hääyön jälkeen hakea tyttö meidän luokse hotelliin toiseksi yöksi kunhan oli ensin saanut muiden kanssa siivottua hääpaikan. Mulle oli annettu ensimmäinen huomenlahja eli mahdollisuus nukkua yksin hotellihuoneessa. Kuinka monen äidin mielestä tuo olis ollut ihan paras lahja ever, käsi ylös? Joo, no. Rouva nyt sit kuitenkin soitti isälleen, että voitteko mitenkään nyt heti vaan lopettaa kaiken mitä teette ja tuoda sen muksun tänne. Ai keitit juuri kahvia. Jätät siihen ja vaikka mikrotat myöhemmin, nyt tyttö autoon ja sassiin! 

Ja voi sitä jälleennäkemisen riemua. En olis halunnut laskea sitä nyyttiä sylistäni ollenkaan, mutta jossain vaiheessa oli pakko. Alkoi edellisen illan kinkereiden jälkimaitohapot kiristään hauista ja nestehukka huippaan päässä. Mutta mikäs sen ihanampaa kuin ottaa typy kainaloon ja painua päikkäräille hotellihuoneen untuvatäkin alle. (Samaan aikaan kun herra roudaili hikipäässä kamoja juhlapaikalla. Tää tais olla ensimmäinen kohta siinä avioliittosopimuksen pienen präntin osiossa. Siinä on syynsä miksi vain miehet allekirjoittaa sen.)

Sen voin teille tästä kokemuksesta ja omien fiiliksien tutkailusta oppineena kertoa, että häämatkalle lähdetään kyllä koko perhe. Ei pysty edes kuvittelemaan, että jättäis tytön kotiin. (Varsinkin kun se ei seiso vielä niin miten se ylettäis ees mikroon?!) Tiedän että äiti hoitaisi sitä enemmän ku hyvin, mutta mä en kestäis. Tulis ihan liian kova ikävä. Eihän siitä tyhjän sylin syndroomasta selviäis hengissä. Vaikka tuleekin aika erilainen häämatka ku olisin joskus ehkä ajatellut, niin en kyllä vaihtais yhteistä matkaa edes sataan tuntiin sukellusta (mitä teidän likaisissa mielissä sit oikein liikkui?). Siitä tulee paras häämatka ikinä. Tai parempi ainakin olis. Juhis toivoi rauhallista ja rentoa olemista. Sitä se nyt saa. Äiti oli huolissaan et käykö mun aika pitkäks. Lupasin keksiä jotain aktiviteetteja itselleni. Juhis saa vaikka nukkua päikkäreitä tyttärensä kanssa. Hotellihuoneen untuvatäkin alla. On se sen ansainnut. 

Aviomatkalla: jotain sinistä?

Mähän olen kauheen traditionaalinen ja kaikkia tärkeitä protokollia rakastava ihminen. Tai voisin olla. Tai ei, en mä oikeesti vois olla. Mutta tuo hääloru ”jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain lainattua” oli silti kuitenkin sellainen, jota halusi toteuttaa. Hassua, ihan niinkuin sillä nyt olis ollut mitään merkitystä. Siis niinku sen kannalta, että pääseekö naimisiin asti tai että tuleeko avioliitosta onnellinen. Kyllä mä nyt tajuan, että se on yhtä tarkka ja totuudenmukainen määrittäjä avio-onnelle ku Facebookin ”mikä Disney prinsessa olet”, mutta kyllähän sitä haluaa tietää. Älä valehtele, niin olet tehnyt sen testin. Kahdesti, kun et pitänyt ensimmäisestä tuloksesta. (Oikeasti kannattaisi varmaan tehdä Hesarin ”Kuka diktaattori olet”-testi. Se saattaa enemmän kertoa tulevista haasteista. Then again, ei ehkä kannatakaan. Ainakaan näyttää sitä miehelle.)

Palatakseni asiaan, vaikkakaan ei ehkä kovin merkitykselliseen, tuon häätradition kolme osaa oli helppo hoitaa: Uusi oli puku (tai no, puvut), vanhaa oli morsian itse ja lainattua oli vitsien lisäksi mm. korvikset. Mutta se sininen. Se olikin probleema. En halunnut sukkanauhaa, kun en halunnut sitä alkaa viskomaan. Eihän siellä olis ollut ku muutama hassu sinkkumies sitä vastaanottamassakaan ja epäilen vahvasti, että heitä olisi juurikaan kiinnostanut dyykkailla tanssilattialla kuminauhan perässä. Nolo se olis ollut väkisin sitä jollekin mukaankaan tunkea. Mun silmätkin on siniset vain joinain päivinä, penteleet kun menevät kameleonttimaisesti vaihteleen väriä fiiliksen mukaan niinku mikäkin mood ring. Mutta sitten mulla välähti: booli! Sehän se on se sininen. Sitä ei tarvii meidän vieraille tuputtaa väkisin. Ei todellakaan.

Oikeestihan se booli oli suunniteltu turkoosiksi (siis IHAN eri asia ku sininen) koska turkoosi ja hiekka olivat meidän häiden teemavärit (ja hiekan värinen booli ei välttämättä olis ollut hitti. Kuulemma). En siis todellakaan halunnut värjätä boolia Blue Curacaolla, koska se nyt vaan maistuu ihan hirveelle. Siispä piti ottaa luovuus käyttöön ja pohtia, miten ihmeessä saan boolista turkoosin. Ja tässä, hyvät kanssamorsiot, tässä tulee nyt se vinkkivitonen: Miten saan boolista juuri sen värisen kuin haluan?

Vastaus on niinkin yksinkertainen kuin pastaväri! Tällä kertaa kyse ei ole mistään tomaatilla värjätystä spagetista vaan geelimäisestä elintarvikeväristä, jolla saa värjättyä kaikkea kermavaahdosta sokerimassaan. Tai niinkuin meillä: boolista hiekkaseremonian hiekkaan. Näitä värejä löytyy vaikka mitä: pastellia, pinkkiä, mansikkaa, vaalean sinistä, lilaa, oranssia… Geeliä ihan pikkasen (ja siis ihan oikeesti vaan ihan pikkasen) vaikka teesihtiin ja sitten sitä huljutetaan boolissa kunnes se on halutun väristä. Helppoa. (Yhtä helppoa ei sitten ollut saada sitä väriä omista sormista irti. Ihan vaan vinkkinä. Melko tiukkaa tavaraa.)

Sittenhän ei ole enää mitään muuta tehtävää, kuin rakentaa hyvä ja väritön pohja boolille. Tässä esimerkkinä meidän booli. Mittasuhteet sillain suurpiirteisesti siihen 6 litran hanalliseen booliastiaan sopivasti. Siihen jota olet hääkirppiksellä metsästänyt nyt kolme kuukautta. Ja ollut aina jonossa toisena.

Teemavärinen booli

• 0,5 litraa vodkaa
• 0,5 litraa DeKuyper Blueberry-likööriä (Alkon tilausvalikoimassa, ei löytynyt laivalta eikä Tallinnasta)
• 3 litraa soodaa (Meillä laitettiin oma SodaStream laulamaan, säästyi pullojen roudaamiselta. Mutta vichy toimii kyllä, no hätä. Jos käytät jäitä niin laita sen verran vähemmän soodaa. Koska jos laitat vaikka litran jäitä, niin ei sit mahdu ihan noin paljoo soodaa. (No shit Sherlock) Meillä ei kai laitettu jäitä ollenkaan vaan kaikki juoma oli kylmää. Ei ehtinyt lämpeen kun oli loppasuita vieraina. Tai ehkä ehti lämpeen, mutta ei haitannut.)
• 2 litraa Spriteä
• Limemehua maun mukaan
• Väripastaa

Lopuksi pieni pyyntö. Jos päädyt uhkarohkeaan yritykseen ja rakennat omien juhliesi boolin tämän ohjeen mukaan, niin kuva ois kiva!

Aviomatkalla: Hiekkaseremonia

Meille oli jotenkin alusta asti selvää, ettei me haluta sitä ihan perinteistä vihkiseremoniaa. Sitä tunnin pituista messua kuumassa kirkossa, jossa tuskan hiki sekoittuu epätoivon kyyneliin, mutta sitä ei tunne koska koko kroppa on puutunut kovalla kirkon penkillä istumisesta. Sitä pakollisten virsien laulamisen myötähäpeää, kun täti laulaa liian kovaa nuotin vierestä ja naapurin Make unohtaa taas isä meidän sanat. Päätettiin siis päästää vieraat (lue: itsemme) helpommalla ja mennä naimisiin mahdollisimman lyhyen kaavan mukaan. Ja rennon. Ei nyt sentään ollut tarve mitään sirkusta järjestää, mutta jotenkin oli meidän näköistä hoitaa vihkiminen alta pois meren rannalla kallion päällä. Vielä enemmän meidän näköistä olis ollut mennä naimisiin jossain paratiisisaarella sukellusten välissä, mutta haluttiin nyt kuitenkin juhlia tätä ystävien kanssa. Ehkä sitten joku valojen uusimisjuttu kymmenen vuoden päästä (Juhis, tää oli vinkki).

Oma leimamme seremoniaan lyötiin myös musiikilla. Mahtipontinen Your Song elokuvasta Moulin Rouge oli kuulemma saanut muutamallekin kyyneleen silmäkulmaan. Poistumismusiikkina taas soitettiin Pharrel Williamsin Happy. Juhis kyllä ehdotti ensin poistumiseen Benny Hillin tunnaria, mutta se pelästyi kun mä innostuin asiasta. Mun kanssa ei kannata vitsailla niinkin vakavasta asiasta kuin häät.

Pappi oli samoilla linjoilla meidän kanssa seremonian lyhyyden suhteen. Jopa siinä määrin, että otti jopa hieman vapauksia meidän tarinamme aikajanan kanssa, mutta entäs sitten? Onks sillä nyt niin paljon merkitystä mistä tilanteesta me toisemme muistetaan. Tärkeintä on se, että mä oon iskenyt Juhikseen silmäni ensin. Eli mä niinku voitin. Mitä siinä sitten enää kakun leikkauksessa jalkaa polkemaan.

Ettei vihkiminen nyt ihan pelkkiin Tahdon-huikkauksiin olis jäänyt, niin haluttiin ottaa jokin symbolinen juttu siihen mukaan. Mietin ensin viinien yhdistämistä, mutta se punkun ja valkkarin yhdistäminen on jotenkin hirveää tuhlausta. Viini viininä, vakavilla asioilla ei pidä leikkiä. Mutta hiekkaa, sitä meillä piisasi. Jotakuinkin 120 kiloa kvartsihiekkaa. Että siitä sitten vaan seremoniaa kerrakseen.

Hiekkaseremonian ideahan on, että sulhanen ja morsian kaatavat yhteen astiaan kumpikin eri väristä hiekkaa. Meillä nuo eri väriset hiekat symboloivat meitä. Sitä, että me ollaan tässä liitossa yksilöitä, mutta toisiimme sekoittuneita, yhdessä enemmän ja uuden kokonaisuuden luovia. Hiekka-astiasta jää meille muisto, joka pitää tän ajatuksen arjessa mukana. Ettei pääse sitten totuus miekkoselta unohtamaan. Minusta pääsee eroon yhtä helposti kuin nuo eri väriset hiekat saa erotettua toisistaan.

Aviomatkalla: #parhaathäätikinä. P.S. Kuva ois kiva

Kuukausi häiden jälkeen. Ja pystyn ehkä jo kirjottaan niistä jotain. Ehkä. Jotenkin vielä hieman haastava hahmottaa sitä että nyt ne sit oli. Ja meni. Ja jos olit juhlissa mukana, älä pelkää. En ole linkkaamassa tähän video booth-koostetta. Mieli tekis, mutta haluan ennemmin pitää teidät ystävinä. Ilman että siitä pitää maksaa. Niinkuin vanha sananlasku sanoo ilmaiset ystävät ovat harvassa. Vai miten se meni…

Vaikka itse sanonkin, niin oli kyllä parhaat häät ikinä. Ainakin omat parhaat häät 😉 Tunnelma oli just niin rento ku olin halunnutkin ja fiilis oli katossa alusta asti. Asiaa ei lainkaan haitannut paras pappi ikinä, joka osas kyllä vitseillään ja välittömällä olemuksellaan ottaa yleisönsä. (Laittaisin tähän hänen nimensä, mutta haluan itsekkäästi pitää hänet meidän pappina. Eti ite oma paras pappis!) Sydäntä lämmitti myös se täydellinen yhteensattuma, että pappimme on aikoinaan myös ristinyt kummityttöni. Jenkeissä! Kerroin edellisenä päivänä hänelle siitä, kuinka yksi kaasoistani ei päässyt tulemaan pienen poikansa syntymän vuoksi ja kuinka he asuvat Miamin lähellä Boca Ratonissa. Pappi kysyi, että onko hän sellainen kovaa naurava tapaus. Ei epäilystäkään, että puhuimme samasta henkilöstä. Ja lopulta ystävänikin pääsi osallistumaan vihkimiseen ah niin nykyaikaisesti Skypen välityksellä. (Me ollaan kato ihan trendien aallonharjalla, ei mitään kalkkiksia. Vaikka siis lausutaankin tuo skype eikä skaip. Se olis jo liiottelua.) Siellä ne oli äitinsä kanssa pillittäneet (toivottavasti onnesta) pientä ruutua tihrustaen. God works in mysterious ways.

Näin jälkeenpäin ajateltuna otin ihan kohtuutonta stressiä hääpäivämme säästä. En ollut oikeasti pitänyt vaihtoehtona sitä, etteikö MUN hääpäivänä muka paistais aurinko ja ettäkö muka MUN suunnitelmat ulkona vihkimiselle voi jotenkin Suomen kesässä mennä mönkään. Ja sitten kun ne puoskarit Forecalla tuntuivat heittävän noppaa tai vähintäänkin katsovan sääennusteensa Tarot-korteista ja vielä muuttavan mieltään noin tunnin välein, niin stressilevelit nousivat kattoon. Mutta eihän siinä oliskaan kannattanut edellisiä öitä nukkua vaan oli todella järkevää valvoa ja pyöriä sängyssä lakanat solmuun miettiessä sitä, mitä sit tehdään jos sataa. Kyllä se vaan autto siihen juhlalookkiin. Tummat silmänaluset on nyt kuuminta hottia. Ja kiukuttelu kuuluu morsiamen tyylipankkiin. Ja mähän kiukuttelin ku pieni hemmoteltu kakara etten halua mennä sisällä naimisiin. En halua!

Olis vaan pitänyt kuunnella pappia, joka sanoi laittaneensa eteenpäin toiveeni hyvästä säästä. Hänellä oli kuulemma jotain suhteita. Ja hyviä suhteita olikin. Päivähän oli sitten lopulta aivan täydellinen. (Jälkiviisaana voi sanoa, että olishan se ollut täydellinen vaikka vettä olis tullut kuin Thaimaassa Sonkgranin aikaan, mutta yritäpä tuota mennä morsiammelle sanomaan. Ei ehkä kannata ellei halua lilaa luomeen.) Aurinko paistoi, mutta ei pilvettömältä taivaalta (katsos tämäkin on hyvä, kuvien kannalta) ja sadettakin saatiin, mutta vasta loppuillasta (ja tämähän on hyvä onnen kannalta. Vaikka oonkin sitä mieltä, että joku viisas mies on keksinyt tuon ”sade tuo onnea”-jutun morsianromahdusta varten.)

Pieni vinkki muuten morsiammille: RAUHOTU! Ei siis mitään ”nauti joka hetkestä”, ”Pysähdy hetkeen” tai ”Paina mieleesi jokainen ikimuistoinen tilanne”-paskaa. Vaan ihan oikeesti rauhoitu! Kyllä sä ehdit kaikkien kanssa jutteleen ja jos et ehdi, niin ei tää oo niinku viiminen kerta kun heitä näet. Ja onhan niillä vieraillakin jalat, tulkoot itse sun luo. Ei sun täydy juosta ku raivotautinen koira ympäri juhlatilaa. Vaahto suupielissä pilaa kuvat. Ja kuvista puheen ollen. Niiden kanssa varsinkin kannattais rauhottuu. Onneks Kim oli ammattilainen ja pysyi perässä kun mä hiihdin Kirvesniemenä miehen riipiessä havuja perkele mun korkojen alle. En tajua mihin mulla oli kiire, mutta koko ajan oli olo niinku mua odotettais jossain muualla ku missä olin. Ei siis mikään ihme, että seuraavana aamuna olin niin väsynyt. Kuohuviinillähän ei ollut osuutta asiaan. Eikä kengillä. Ne meinaan lensi tanssilattian nurkkaan jo alkuillasta.

Mistä sitten on hyvät häät tehty? Ruuasta, juomasta, tilasta, ohjelmasta, joo osittain kyllä. Mutta ehdottomasti ihmisistä. Siitä, että noita Ameriikan eläviä lukuunottamatta kaikki, jotka kutsuimme, myös ilmoittautuivat mukaan päiväämme. Siitä, että vieraat tulivat hyvällä fiiliksellä, viihtyivät pitkään ja antoivat kaikkensa juhlien onnistumiseen. Voin näin mitään nimiä paljastamatta sanoa, että tanssilattialla nähtiin sellaisia muuveja, että olis Aira Samulinilla ollut tekarit lasissa otteeseen jos muutamaan (ja ihan selvennykseksi: Aira on pop!). Ehdottomasti siitä, kuinka omat ystävät innostuivat häiden järjestelyistä ja verta, hikeä ja varmaan niitä kyyneliäkin (”miks mä suostuin tähän!?!”) kaihtamatta ne rakensi meidän kanssa sellasen setin, joka muistetaan pitkään. Voin meinaan vannoa, että DJ Jytkeen spektaakkelimainen show on jäänyt jokaisen vieraan vereen kiehumaan (sillain hyvässä mielessä) ja joka kerta ku Sandstorm soi niin kädet nousee kattoon like it was 8.8.2015 again! Jopa itse Hra Darude sai viestin siitä kuinka fiiliksissä jengi sen biisistä on. Ja mä sain siltä video-onnittelut. Ei sillä, että namedroppailisin (enpä!), mutta kuitenkin. (Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin ei se ees tiedä mun nimee. Kutsu mua vaan Elon siskoks. Mut olihan se silti siistii.) Loppuillasta esiintyi vielä hieman tuntemattomampi suomalainen trance duo Super8 & Tab. Kannattaa tutustua:

Tästä on hyvä aloittaa loppuelämä yhdessä. Mitäs muut morsmaikut on mieltä. Muuttaako ”Tahdon” jotain? Voiks markkinoinnin lopettaa kun on jo kaupat tehty vai onko jälkimarkkinointi ehdotonta?

Aviomatkalla: Luopumisia

Tiedätkö sen tunteen kun suunnitteluhulluus iskee? Kun aivot ylikuormittuvat kaikista mahdollisista hääideoista ja kaikki on vaan pakko saada? Hetikaikkimullenyteikäkuudestoistapäivämuttakunonpakkotaialanitkeen. Kun sitä jumiutuu johonkin suuruudenhulluun päähänpinttymään eikä osaa päästää irti? Ja sitten yhtäkkiä kaasot ja sulhanen kuiskailevat sitä beellä alkavaa kirosanaa samalla kun sinä morsiamena kiikut alkavan bipolaarisen oireyhtymän partaalla ja pahimmillaan olet ihan valmis lyömään joko hanskat tiskiin tai seuraavaa huonoa uutista tuovaa tyyppiä avarilla. Ai et vai? Niin, siis en mäkään! Mikä niitä hulluja morsmaikkuja oikein vaivaa?!?!

No, rehellisyyden nimissä mun suunnitelmat lähti kyllä aika korkeelta ja kovaa. Jossain vaiheessa vaan oli pakko palautua tavallisten kuolevaisten seuraan niin ajan, osaamisen ja budjetinkin vuoksi. Mutta mistä mä sitten jouduin luopumaan ja oliko ne asiat sitten loppuviimein niin isoja? Huomasko kukaan, että jotain puuttu?

http://www.maggiesottero.com

Yks ehkä näkyvimmistä luopumisista oli se hääpuku. Joo, se jota en edes halunnut, mutta halusinkin. Se, josta en ollut valmis maksamaan maltaita, mutta silti haaveilin melkein kahden tonnin designerpuvusta. Se, jota käytetään muutaman tunnin, mutta joka ikuistetaan hääkuviin ja joka sitä myöden poltetaan kaikkien verkkokalvoille aikojen loppuun asti. Vaikka jos realistisia ollaan, niin ei kukaan kohta enää muista millainen helma siinä puvussa oli tai oliko koruvyö just ihan morsiamen tyylinen vai vähän vinossa. Jotenkin siitä THE hääpuvun löytymisestä on luotu myyttinen salamia (ei sitä makkaraa) ja tähtisadetta räjähtelevä momentti ja jos sitä ei tule, niin mitään oikeaa mekkoa ei vielä ole löytynyt. Sulhasenkin pitäisi vähintäänkin pyörtyä alttarille morsiamen nähdessään. Se saman morsiamen, jonka toinen on nähnyt melkein joka aamu viimeiset 5 vuotta yhtä kauniina kuin Sally Spectra herätessään. Ja silti on tätä kosinut. Omaan hääpukuuni jotenkin kasvoin (vaikka fyysisesti menikin hieman toisin päin) ja hääpäivänä, kun hiukset ja meikit tekivät kokonaisuudesta täydellisen niin kyllä sieltä peilistä ihan morsian kurkisteli.

http://www.dhgate.com

Kenkäfriikkinä luulin myös hankkivani jotkut todella mielettömät korukengät, joilla kipsuttelu olisi ollut tuskaa, mutta kun kauneuden eteen pitää kärsiä! Selailinkin erilaisia hääsivustoja ihan raivona ja vertailin toinen toistaan erikoisempia bling bling kenkiä. Jostain syystä en kuitenkaan koskaan niitä tilannut. Hääpukua ostaessani, myyjä lykkäsi puoliväkisin jalkaani teräväkärkiset satiinikorkkarit. Suureen ääneen hieman protestoin kengän mallia. Ei välttämättä ole se kaikkein imartelevin malli tälläiselle sirolle nelikymppiselle jalalle. Mutta ah! Ne oli niin hyvät jalassa! Löysin yllättäen ihan uuden maailman, jossa korkokenkien ei kuulukaan sattua ensimmäisen 5 minuutin päästä ja joilla voi kävellä vaikka koko illan! Pihalla! Kalliolla! Siis ihan ennenkuulumatonta! Mihin mä nyt noi kaikki ”taksilla ovelta ovelle”-kenkäni laitan?

http://www.joswedding.com

Olin myös haaveillut hienosta jenkkityylisestä kakusta. Sellaisesta jossa on monta kerrosta ja joka on koristeltu teeman mukaisesti simpukoilla, merihevosilla ja orkideoilla. Mausta viis, kunhan se on hieno! Seinä nousi eteen siinä vaiheessa kun #budgetwedding ja kakun hinta eivät ihan kohdanneet. Ei vaan millään pystynyt maksamaan 60 hengen kakusta 750€! Siis mistä ne sen kakun oli tekemässä? Kullasta vai? Ei siihen nyt oikeita merihevosia tarviis lähtee hakemaan! Jälkeenpäin ajateltuna tässäkin olis voinut päästä paaaaaljon helpommalla kun olis antanut miehen valita sen mansikkakermakakun ja käyttänyt senkin ajan ja energian johonkin järkevämpään. Tätä ei tietenkään kannattaisi sanoa ääneen, jottei toinen pääse sanomaan ”mitä mä sanoin”. Jotenkin mulla on sellanen fiilis, että kuulen tästä vielä. Pitkään…

Vihkimisen piti alunperin (siis mun haavemaassa) olla Soukan venekerhon takana rantatien päässä. Kävin paikan päällä edellisellä viikolla ja kuuntelin Youtubesta Your Songia ja tein muistiinpanoja siitä milloin mikäkin osa spektaakkelimaisesta sisääntulokomiteasta lähtisi liikkeelle ja missä kohtaa tuo maaginen kohtaaminen tulevan aviomieheni kanssa tapahtuisi. Häitä edeltävänä perjantaina huomasimme kuitenkin, että paikka jossa olin ajatellut sanovani Tahdon olikin jonkun virolaisen pakettiauton valloittama ja idyllistä vihkimisseremoniaa olisi ollut seuraamassa ei yksi vaan kolme spiidomiestä! Etusivu uusiks ja ”alttarin” siirto turvalliselle kalliolle venekerhon viereen. 

Hääyö. Siitä jos jostain on kanssa luotu sellaiset paineet tuoreelle avioparille, että vähemmästäkin saa stressioireita. Itse olin nähnyt sieluni silmin kuinka yövytään isäni purjeveneellä siinä satamassa ja jolla seuraavana aamuna lähdetään idylliselle brunssipurjehdukselle hääseurueen kanssa hiusten hulmutessa tuulessa kuin Carolalla ikään. No, ensin se koko purtilo meinas jäädä Kreikkaan ja sitten Soukan laituriin olis päässyt vain tietyllä tuulella joka olis vissiin pitänyt mitata sormea nuolaisemalla. Hmpfh. Alan ymmärtämään miks äitini varoitti mahdollisuudesta että että isä tarjoaisi venettä ennakkoperintönä. Kannattaa kuulemma harkita kahdesti. Tai kolmesti. Jälkeenpäin ajateltuna pari yötä hotellissa oli täydellistä luksusta. Ainakin se voitti kolmannen vaihtoehdon sata-nolla. Ai mikä se olis ollu? No kotona. Omassa sängyssä. Oma äiti ja isä viereisessä huoneessa. Ei ehkä löydy wikipediasta kohdasta romanttinen hääyö…

 Isoin luopuminen oli se ettei mun vanhin ystävä päässyt häihin. Me ollaan tutustuttu jo 80-luvulla tarinassa, johon liittyy leppäkerttuja muovimukissa (minä, muistetaan mainita) ja polkupyörä ilman apupyöriä (en minä, tämäkin aina muistetaan mainita). Meidän yhteiseen matkaan liittyy niin paljon muistoja, että tottakai olisin toivonut että tämä olis ollut myös yksi yhteinen lisää. Mutta sitten tuli jotain isompaa ja tärkeämpää kuin yhdet juhlat. Sellainen pieni rakkauspakkaus, yllätysversio (vaikka en kyllä ymmärräkään sitä miten kahden lapsen äidille VOI olla yllätys se miten niitä lapsia tulee. Pikkasen on bilsan tunnilla ollut muut asiat mielessä).  8279 kilometriä olis ollut minimiehen kanssa ehkä hippasen liikaa. Ehkä noin  10 tuntia liikaa. Toisaalta, jos haluaa nähdä asioiden positiiviset puolet, tämähän tarkoittaa vain sitä että HEL-MIA lennot on huolellisesti raapustettu kirjeeseen, jonka päällä lukee: Joulupukki. (Wink, wink)

No mikäs nyt sit on tän tarinan opetus? Niin. Mikä se on? Ai, etkö säkään tiedä? No, oota, yritän keksiä jotain fiksua… Äh, en haluis kirjoittaa mitään niin itsestäänselvää kuin että ”älä ota turhaa stressiä kaikista pikku yksityiskohdista” tai ”kukaan muu kuin sinä ei tiedä mitä kaikkea puuttui tai muuttui”. Mut kirjoitin sit kuitenkin. Silti, faktahan on se, ettei yksikään juhla mene ikinä ihan niin ku oot yksin yön pimeinä tunteina uneksinut. Ei edes silloin kun oot kirjoittanut kaikki ohjeesi noin seitsemän sivua pitkäksi polveilevaksi ohjeistukseksi (siis kuka tuollaista edes tekee, en kyllä tajuu… Anteeksi, vähän noloo). Silti, niistä saattaa tulla #parhaathäätikinä!

Aviomatkalla: DIY Beach Wedding – ideoita häädekoihin

Nyt on juhlat juhlittu. Olipahan kinkerit. En oo vieläkään ihan varma oonko tipahtanut takas maan pinnalle niiden jälkeen joten en voi vielä kirjoittaa itse juhlista mitään. Ei voi, ei pysty kun siitä postauksesta tulis vaan jäätävä kehukavalkadi ja omaan (ja koko ydinporukan) selkään taputtelu eikä sellaista hehkutusta jaksais kukaan lukee. Täytyy siis ottaa vähän vielä happee ja keksiä jotain muitakin adjektiiveja ku superhypermagee tai parhaathäätikinä. Tai sit pitää vaan opetella se mikä adjektiivi taas olikaan.

Mennään siis turvallisella DIY-teemalla.  Jos vaikka siitä olis jollekin samanhenkiselle morsmaikulle jotain hyötyä. Jos sulhosi alkaa kyseenalaistamaan häähulluutesi sekä vapaan lattiapinta-alan vähittäisen katoamisen, niin voit sitten tämän avulla vedota siihen, että ”kun ne muutkin!” (Sitäpaitsi, mitä se sulho sillä lattialla muka tekis? Harjoittelis häävalssia vai?) Kunhan se sulho ei tule vihaisena koputtelemaan meidän ovea. Tai toisaalta, sittenhän mä voisin myydä sille mun hääsuunnittelupalveluita ja päästä tekeen tän koko prosessin taas uusiks. Niin, että ei sekään sit haittais! Paitsi jos se on iso ja sillä on nahkaliivit.

Mistäs mun pitikään kirjoittaa… Ai niin. Tästä ne on ranta-teemaiset häät tehty:

Paikkakortit: aitoja meritähtiä Kreikan saaristosta metsästettynä. Ei siis itse sukellettu, vaan tyhjennetty kaikki pienen kylän matkamuistomyymälät. Samalla on pakotettu reppana Giorgio kuuntelemaan tarinaa ah, niin ihanista ja jo nyt lapasesta lähteneistä hääjärjestelyistä. Laittoi varmaan kauppansa oveen lapun ”ei morsiammille”. Oman jännitysmomenttinsa loi se, kun en ollut ihan varma saako meritähtiä tuoda Suomeen. Joko sai tai sit ei vaan jääty kiinni.

Hääkarkit: pilttipurkissa hiekkana ruokosokeria, simpukkasuklaita, sokerihelmiä. Kanteen kiva kangas ja paperinaru rusetille. Ei ehkä tarvitse olla ihan niin anaali rusettien kanssa kuin allekirjoittaneen.  Eikä ainakaan kannattais edes haaveilla tekevänsä itse ne suklaat. Kyllä sitä vaan osaa pieni ihminen olla tyhmä. Onneks tulin järkiini ja ostin ne konvehdit.

Kaitaliina: makuuhuoneen lattiaremontin ylijäämä laminaattia, jonka miekkonen laittoi sopiviksi palasiksi ja minä sitten tuhrustin kuumaliimapistoolilla köyttä ympärille. (Ja tuhosin yhdet housut) Laudan päällä koristeena orkideoita, tuikkuja ja simpukoita. Simpukoita saa tilattua mm. Ebaysta. Toisaalta, jos haluaa, niiden hakemista voi käyttää tekosyynä lähteä rantalomalle. Siinäpä onkin sitten tullin pojilla ihmettelemistä kun morsmaikun kassista valuu hiekkaa ja läpivalaisussa näyttää siltä kuinomistaja olis seonnut matkamuistomyymälässä. ai niin, niinhän se olikin…

Kynttilälyhdyt: isoja säilyketölkkejä, joissa pohjalla kvartsihiekkaa ja simpukoita. Kaulassa juuttinarua sekä monessa paikassa toistuva triplatägi, jossa teksti Percect Day 8.8.2015. Tägit stanssattu Big Shot-laitteella. Lopetin laskemasta jossain siinä 500 stanssatun tägin kohdalla. En siinä vaiheessa halunnut edes ajatella olisko niitä saanut jostain valmiina. Ei olis ja kun se ite tekeminen on vaan niiiiiin kivaa… Ellei halua tönkkösuolata ystäviään liiallisella suolakurkkujen syönnillä niinkuin allekirjoittanut, niin tölkkejä saattaa saada esim omasta kantislounasravintolasta. Jälleen yksi hyvä syy olla väleissä kokkien kanssa. Siinä ei häviä koskaan.

Vesipullot: vanhoja tequilapulloja, joissa itsetehty etiketti sekä juuttinarua ja tägit. Jos ei itse halua alkoholisoitua niin kannattaa kysyä kantabaarista, jos sieltä sais pulloja. Hyvät tipit auttaa kummasti yhteistyöhalukkuudessa. Ei siis haittaa vaikka olis hyvissä väleissä myös baarimikon kanssa. Siinä voi joskus jotain hävitäkin, mutta siitä harvoin jää muistikuvia.

Boolilasit: isoja pilttipurkkeja, joissa turkoosia paperinarua ja tägit sekä paperipilli. Booli on tietenkin turkoosia. Kaikkien helpotukseksi sitä ei kuitenkaan tehty Blue Curacaosta (ei vaikka yhteys kihloihin olisi ollut hauska. Maku ei ole lainkaan hauska) vaan se värjättiin elintarvikevärillä.

Viirit: ikkunoissa on itsetehdyt viirit, joissa pohjana surullisen kuuluisaa kutsujen taustapaperia sekä stanssattuja merihevosia, simpukoita ja meduusoita.

Pöytänumerot: ovatkin kirjaimia, joista muodostuu sana beach. Pahvikirjaimet on päällystetty sillä samalla paperilla ja ne toimivat myöhemmin illasta vaikka kahvipöydän koristeena. Tai jotain. Meillä ne päätyivät DJ-pöydälle. Sopivat siihen hyvin vaikka soitettiinhan siellä muutakin ku rantataloo.

Pöytäkartta ja menu: nämä on kirjoitettu liitutaulutussilla vanhoihin ikkunoihin, jotka bongasin kotimme lähellä remontoitavan talon roskikseen vierestä. Vaikka niiden päällä oli lappu ”saa ottaa”, tuntui silti hassulta ajaa autolla vieraan talon roskikseen eteen ja nostaa kamaa takaluukusta sisään.

Ruokien nimet buffaan: tulostettu stucco-paperille ja koristeltu. Niinkuin muissakin paperikoristeluissa paperien reunat on ensin vanhennettu ruskealla (walnut stain tai old photo) musteella ja sitten distressattu. Jos tämä oli sinulle hepreaa eikä vois vähempää kiinnostaa, niin hyppää yli. Niin munkin olis varmaan pitänyt, mutta…

Käsisaippuapullot: täydellisen älytön viimehetken hullutus. Ihan tavallista Bliwin mustikkakäsisaippuaa, josta etiketit on poistettu (jarrulevyjen puhdistusaine toimii mitä erikoisimmista paikoissa) ja sekaan on tungettu simpukoita. Niin teemallista.

Ja sitten se kysymys, joka on kaikkien huulilla: onko tässä mitään järkeä? Vastaus on: ei. Mutta pitääks muka? 

P.S. Juhlapaikan rakentaminen ei sitten ollut ihan muutaman tunnin juttu, vaikka koitin niin itselleni (Lue: kaasoille) valehdella. Tällä videolla se on kuitenkin taitavasti editoitu näyttämään juurikin siltä, helpolta ja nopealta ja siksi se toimiikin hyvin puuhasteluvastaisen miekkosen suostuttelupropagandana: ”Kato ny kuinka helppoa ja nopeaa!”.

Aviomatkalla: That bridezilla moment

 Sillä samalla sekunnilla, kun nainen menee kihloihin, ylitse pyyhältää sen sata erilaista tunnetta. Kaksi niistä on ylitse muiden. Ensimmäinen on suunnaton rakkaus. Mutta se on niin itsestäänselvää ja tylsää, etten jaksa siitä mitään kirjoittaa. Toinen on paniikki: mitä mä laitan päälle!?!? Kaikki muut tunteet on sit vaan näiden liitännäisiä, kuten ”apua, miltä mä näytän”, ”mun pitää pudottaa ainakin 5 kiloo” ja ”nyt kyllä alan kasvattamaan tukkaa”. Been there, done that, was too cheap to buy the T-shirt.

 Mä luulin aina etten edes halua mennä naimisiin. Eli vois niinku äkkiseltään luulla ettei mulla olis ollut hajuakaan hääpuvusta tai omista mieltymyksistä sen suhteen. Voishan sitä niin. Naisen alitajunta on aika hassu kapistus. Täytyy myöntää siis, että taikuri itsekin hieman yllättyi, kun kuitenkin heti alkoi mieleen hahmottua kuva siitä millaisessa puvussa mä siviilisäätyäni vaihtaisin. Löysin jopa netistä kuvan tuosta Maggie Sotteron koltusta. Meinasin kuitenkin tukehtua omaan nauruuni, kun näin sen hinnan. 1700 dollaria! Plus korjaukset! Plus korut! Plus kengät! Yhden päivän mekosta! Pikkasen liikaa hintaa muutaman tunnin keekoilusta, ajattelin ja hylkäsin ajatuksen. 

 Päätin siis olla järkevä aikuinen ja hankkia jonkun edullisen mekon. Kerroin kaikille, jotka kuuntelivat (omasta tahdostaan tai vastentahtoisesti) kuinka minusta on paaaaaaljon järkevämpää käyttää ne rahat esim lapsen tarvikkeisiin. Yritin pitkään puheen tasolla vakuutella itselleni etten edes halua morsiusmekkoa. Paljon järkevämpää ja käytännöllisempää varsinkin kun vihkiminen on pihalla. Kuka hullu nyt haluaisi kerätä pitkään laahukseen kaikki risut ja männynkävyt? Lyhyt mekko on paljon järkevämpi. Samaan aikaan toisaalla: kaasojen puhelimet piippailivat taukoamatta kun lähettelin kuvia toinen toistaan morsiusmekkomaisemmista hameista. Siitä oli järkevyys kaukana. 

 Oman lusikkansa soppaan laittoi tämä meidän jälkikasvu, joka ilmoitti tulostaan kun olisi pitänyt alkaa kokeilemaan niitä pukuja. Hääpukujen sovittaminen muutaman kuukauden raskauspömpön kanssa ei ihan tuonut sitä kaunis morsian-fiilistä. Lisäksi minulle ilmaistiin hyvin selkeästi että mikäli haluan kunnon puvun, pitää se tilata 6kk etukäteen. Eihän siinä muuten mitään, minähän oon yleensä liiankin ajoissa jos jotain, mutta sattuipa niin hauskasti että mulla oli just siihen hetkeen vähän parempaa tekemistä. Nimittäin synnytys. Että en varmaan oo ihan heti siitä ostamassa oikean kokoista pukua.

 Työmatkat tiirasin silmät ristissä hääpukuja iPadin näytöltä ja pohdiskelin vakavasti kiinapuvun tilaamista. Ajattelin että jos vaikka mä olisin se yksi sadasta joka onnistuu löytämään hyvän kopiopuvun enkä heittäisi muutamaa sataa euroa ihan hukkaan. Lueskelin muiden kommentteja ja linkkauksia hyvistä myyjistä ja pohdin oikeaa mallia. Joku kuitenkin kolkutteli takaraivossa enkä koskaan saanut sitä unelmaa tilattua. Onneks. Luulen että mun unelma olisikin ollut joku hirveä muovipitsinen saumoista kinnaava hirvitys, joka ei onnenkyyneliä olis nähnyt. Kyyneliä kuitenkin.

 Vanhalla Ylioppilastalolla järjestettiin Outlet-myynti, jonne toiveikkaana astelimme kaasoni kanssa. Niinkuin aika moni muukin. Siinä kuhinassa tuli tangoista kiskottua päällensä jos jonkinlaista kolttua ja hetken jo ajattelin että ainoa hyöty siitä hikipäässä suoritetusta jumpasta oli se, että tiedän oman kokoni ja mitä en ainakaan halua. Kunnes… Kunnes noheva kaasoni bongasi pitsimekon toisen tytön päältä ja salamana hypähti viereen, kun huomasi ettei mekko ihan tälle istu, nappasi sen mulle sovitukseen ja avot! Täydellisen kokoinen ja pituinen mekko. Siinä se oli. Ei valkoinen, ei perinteinen hääpuku, kaunis ja edullinen. Eihän mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa se. Sehän oli vain ja ainoastaan järkevä valinta.

 No nyt tulee se bridezilla momentti. Se jota oon koko hääjärjestelyiden ajan juossut pakoon ja vältellyt. Se, jota en olis koskaan voinut uskoa tapahtuvan mulle. Mä en ollutkaan tyytyväinen mun pukuun! Kun ei se nyt tuntunutkaan hääpuvulta. Voi hyvää päivää! Ei kai se tunnu hääpuvulta jos etsimällä etsii hametta, joka EI ole hääpuvun näköinen. 

 Eihän siinä sit muu auttanut kuin lähteä sovittelemaan sitä perinteistä valkoista tylliunelmaa. Muutamaan otteeseen meinas mennä hääbudjetin lisäksi uusiksi koko muukin finanssielämä ja suunnittelin jo pankkiryöstön ohella sadan ässäarvan ostamista. Näin jo sieluni silmin kuinka viikko ennen häitä yhä koluan hääkirpputoreja ja morsiusliikkeitä ja paniikissa sorrun tilaamaan kiinapuvun, joka ei koskaan saavu. Onneksi oli (paino sanalla oli) Stilissima ja sen loppuunmyynti. Sieltä mahtavan myyjän avustuksella löytyi kelpo mekko. Ei se ihan Maggie Sottero ole, mutta ainakin se on hääpuku.

 Ja koska tärkeintä on kuitenkin se, että tuona maagisena päivänä olisin tulevan mieheni mielestä se kaikkein kaunein morsmaikku mitä maa on koskaan päällään kantanut niin kaiken tän vaivan ja stressin jälkeen näin olis parempi kans olla. Muuten tulee Bridezilla II: ikuisen nalkuttajan kirous.