Aviomatkalla: That bridezilla moment

 Sillä samalla sekunnilla, kun nainen menee kihloihin, ylitse pyyhältää sen sata erilaista tunnetta. Kaksi niistä on ylitse muiden. Ensimmäinen on suunnaton rakkaus. Mutta se on niin itsestäänselvää ja tylsää, etten jaksa siitä mitään kirjoittaa. Toinen on paniikki: mitä mä laitan päälle!?!? Kaikki muut tunteet on sit vaan näiden liitännäisiä, kuten ”apua, miltä mä näytän”, ”mun pitää pudottaa ainakin 5 kiloo” ja ”nyt kyllä alan kasvattamaan tukkaa”. Been there, done that, was too cheap to buy the T-shirt.

 Mä luulin aina etten edes halua mennä naimisiin. Eli vois niinku äkkiseltään luulla ettei mulla olis ollut hajuakaan hääpuvusta tai omista mieltymyksistä sen suhteen. Voishan sitä niin. Naisen alitajunta on aika hassu kapistus. Täytyy myöntää siis, että taikuri itsekin hieman yllättyi, kun kuitenkin heti alkoi mieleen hahmottua kuva siitä millaisessa puvussa mä siviilisäätyäni vaihtaisin. Löysin jopa netistä kuvan tuosta Maggie Sotteron koltusta. Meinasin kuitenkin tukehtua omaan nauruuni, kun näin sen hinnan. 1700 dollaria! Plus korjaukset! Plus korut! Plus kengät! Yhden päivän mekosta! Pikkasen liikaa hintaa muutaman tunnin keekoilusta, ajattelin ja hylkäsin ajatuksen. 

 Päätin siis olla järkevä aikuinen ja hankkia jonkun edullisen mekon. Kerroin kaikille, jotka kuuntelivat (omasta tahdostaan tai vastentahtoisesti) kuinka minusta on paaaaaaljon järkevämpää käyttää ne rahat esim lapsen tarvikkeisiin. Yritin pitkään puheen tasolla vakuutella itselleni etten edes halua morsiusmekkoa. Paljon järkevämpää ja käytännöllisempää varsinkin kun vihkiminen on pihalla. Kuka hullu nyt haluaisi kerätä pitkään laahukseen kaikki risut ja männynkävyt? Lyhyt mekko on paljon järkevämpi. Samaan aikaan toisaalla: kaasojen puhelimet piippailivat taukoamatta kun lähettelin kuvia toinen toistaan morsiusmekkomaisemmista hameista. Siitä oli järkevyys kaukana. 

 Oman lusikkansa soppaan laittoi tämä meidän jälkikasvu, joka ilmoitti tulostaan kun olisi pitänyt alkaa kokeilemaan niitä pukuja. Hääpukujen sovittaminen muutaman kuukauden raskauspömpön kanssa ei ihan tuonut sitä kaunis morsian-fiilistä. Lisäksi minulle ilmaistiin hyvin selkeästi että mikäli haluan kunnon puvun, pitää se tilata 6kk etukäteen. Eihän siinä muuten mitään, minähän oon yleensä liiankin ajoissa jos jotain, mutta sattuipa niin hauskasti että mulla oli just siihen hetkeen vähän parempaa tekemistä. Nimittäin synnytys. Että en varmaan oo ihan heti siitä ostamassa oikean kokoista pukua.

 Työmatkat tiirasin silmät ristissä hääpukuja iPadin näytöltä ja pohdiskelin vakavasti kiinapuvun tilaamista. Ajattelin että jos vaikka mä olisin se yksi sadasta joka onnistuu löytämään hyvän kopiopuvun enkä heittäisi muutamaa sataa euroa ihan hukkaan. Lueskelin muiden kommentteja ja linkkauksia hyvistä myyjistä ja pohdin oikeaa mallia. Joku kuitenkin kolkutteli takaraivossa enkä koskaan saanut sitä unelmaa tilattua. Onneks. Luulen että mun unelma olisikin ollut joku hirveä muovipitsinen saumoista kinnaava hirvitys, joka ei onnenkyyneliä olis nähnyt. Kyyneliä kuitenkin.

 Vanhalla Ylioppilastalolla järjestettiin Outlet-myynti, jonne toiveikkaana astelimme kaasoni kanssa. Niinkuin aika moni muukin. Siinä kuhinassa tuli tangoista kiskottua päällensä jos jonkinlaista kolttua ja hetken jo ajattelin että ainoa hyöty siitä hikipäässä suoritetusta jumpasta oli se, että tiedän oman kokoni ja mitä en ainakaan halua. Kunnes… Kunnes noheva kaasoni bongasi pitsimekon toisen tytön päältä ja salamana hypähti viereen, kun huomasi ettei mekko ihan tälle istu, nappasi sen mulle sovitukseen ja avot! Täydellisen kokoinen ja pituinen mekko. Siinä se oli. Ei valkoinen, ei perinteinen hääpuku, kaunis ja edullinen. Eihän mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa se. Sehän oli vain ja ainoastaan järkevä valinta.

 No nyt tulee se bridezilla momentti. Se jota oon koko hääjärjestelyiden ajan juossut pakoon ja vältellyt. Se, jota en olis koskaan voinut uskoa tapahtuvan mulle. Mä en ollutkaan tyytyväinen mun pukuun! Kun ei se nyt tuntunutkaan hääpuvulta. Voi hyvää päivää! Ei kai se tunnu hääpuvulta jos etsimällä etsii hametta, joka EI ole hääpuvun näköinen. 

 Eihän siinä sit muu auttanut kuin lähteä sovittelemaan sitä perinteistä valkoista tylliunelmaa. Muutamaan otteeseen meinas mennä hääbudjetin lisäksi uusiksi koko muukin finanssielämä ja suunnittelin jo pankkiryöstön ohella sadan ässäarvan ostamista. Näin jo sieluni silmin kuinka viikko ennen häitä yhä koluan hääkirpputoreja ja morsiusliikkeitä ja paniikissa sorrun tilaamaan kiinapuvun, joka ei koskaan saavu. Onneksi oli (paino sanalla oli) Stilissima ja sen loppuunmyynti. Sieltä mahtavan myyjän avustuksella löytyi kelpo mekko. Ei se ihan Maggie Sottero ole, mutta ainakin se on hääpuku.

 Ja koska tärkeintä on kuitenkin se, että tuona maagisena päivänä olisin tulevan mieheni mielestä se kaikkein kaunein morsmaikku mitä maa on koskaan päällään kantanut niin kaiken tän vaivan ja stressin jälkeen näin olis parempi kans olla. Muuten tulee Bridezilla II: ikuisen nalkuttajan kirous.  

Treenimatkalla: bye bye raskauskilot, welcome hääkunto!

 Olisko joku voinut ystävällisesti huomauttaa, että  6 kuukautta synnytyksestä on melko lyhyt aika. Että se kroppa ei ihan noin vaan ookkaan siinä kunnossa kun luulit. Että vaikka äitiyslomalla onkin aikaa niin ei siinä välttämättä ehdi, pysty, jaksa tai kykene treenaamaan ihan samalla tavalla kuin silloin kun asioita pystyi vielä suunnittelemaan JA toteuttamaan. Silloin kun tuo pieni ihana marakatti ei ollut maailmassa laittamassa sitä uuteen uskoon. Siitä olis voinut olla hyötyä. Tai sitten ei. 

Mähän tosiaan ajattelin että kuusi kuukautta riittää hyvin siihen, että oon hääkunnossa. Ihan helpostikin vielä. No, eihän tässä oo auttanut ku ottaa itseään niskasta kiinni, syödä varastoista kaikki herkut pois (koska eihän niitä voinut roskiinkaan heittää, mitä tuhlausta!) ja alkaa keksiin, miten raskauskilot saa kariseen ja lihakset takas oikeille paikoilleen.

Panikoijille tiedoksi, en todellakaan ajatellut laihduttamalla laihduttaa. Laihdutus ja imetys ei oikein sovi yhteen. Ja vaikka turhamaiselle morsiamelle onkin tärkeää täyttää häämekko juuri niistä oikeista kohdista, niin onhan se nyt sanomattakin selvää, että ton pirpanan maitobaarin pitää pysyä auki silloin ku kantis niin vaatii. Siitä ei tingitä. 

Mun Personal Punisherin lomaillessa Aasiassa jouduin siis ihan itse miettimään, miten tää yhtälö ratkaistaan. Eihän se loppujen lopuks voi olla sen monimutkaisempaa kuin tavallisestikaan: syö vähemmän kuin kulutat, syö hyviä raaka-aineita, tarpeeksi proteiinia, hyviä rasvoja, syö säännöllisesti, juo paljon vettä. Vähemmän herkkuja, enemmän, ja tarpeeksi, hyvää ruokaa. Täytyy myös muistaa, että imetys kuluttaa noin 500 kaloria päivässä, mutta ei sitä kannata suklaasta tankata. Paitsi jos haluat tarjoilla vauvallesi kaakaota. Ei, ei se kyllä taida toimia ihan niin. Menee varmaan samaan kategoriaan sen kanssa, että ruskeista lehmistä tulee kaakaota.  

Mä oon aina ollut välineurheilija. Siksi hain motivaatiota tilaamalla uudet juoksutrikoot Sportamore.fi-sivulta. Itseni mielestä ne Casallin musta-oranssit trikoot on hienot, Juhiksen mielestä ihan hirveet. Sen mielestä ne ei vaan voi olla kauaa enää muodissa. Mun mielestä se on ku Vesa. Se ei vaan tajuu.

 Välineurheiluun ja taulukko-ohjelma Exceliin rakastamiseen varmaan liittyy se, että haluan myös seurata omaa edistymistä, treenejä ja tuloksia. Lisäks koin että tarvitsin apuja tuohon ruokavalion seurantaan. Ja joo, myönnetään. Oon koukussa kaikkiin hauskoihin aplikaatioihin. Siks mä latasin ilmaset aplikaatiot MyFitnessPal ja MapMyFitness. MyFitnessPal sisältää mm. ruokapäiväkirjan, joka auttaa hahmottamaan oman ruokavalion koostumusta. Se paljastaa armottomasti miten sitä syö. Mäkin luulin et syön ihan hyvin ja monipuolisesti, mutta totuus olikin hieman karu. Esim rasvoja oli ihan liikaa ja proteiinia liian vähän. Tää appi on muuten siitä hyvä, että siellä on todella paljon jo olemassa olevia ruoka-aineita, jopa suomalaisia. Lisäks uusien ruoka-aineiden lisääminen on helppoa. Lisäsin jopa yhden oman reseptin ilman että menetin hermoni. Se on paljon se. 

MapMyFitness taas seuraa vaunulenkeillä mukana. Se kertoo kilometrin välein kuinka kovaa mennään ja varmistaa, ettet hidastele kahviloiden kohdalla. Vielä kun sen neutraalin naisäänen sais tuunattua hieman käskevämpään boot camp-moodiin niin avot! tulokset olis taattuja.   

  

 MyFitnessPal kerää sitten kaikki tiedot ruuista ja liikunnasta yhteen ja kertoo miten paljon vielä saat syödä. Se huikkaa myös aina väliin kun valitset jotain hyvää mutta huomauttaa myös kun tavoitearvot alkaa meneen yli. Ei todellakaan aidon PT:n arvoinen, mutta kyllä sekin alkaa hieman hävettään, jos jatkuvasti mennään kaloreissa runsaasti yli tai liikunta koostuu vain postilaatikolle kävelystä. Ihmeesti sitä alkaa kilpaileen itsensä kanssa. Vielä en kuitenkaan ole mitään yhden naisen fitness-kilpailuja laittamassa pystyyn. Mutta toisaalta, ei huono idea sekään… 

 Mutta eihän siihen hääpukuun sujahdeta vain ruokavalio tuijottamalla. Eikä ne käsivarretkaan siitä vauvan kantelusta pelkästään muotojaan takaisin saa. Ja vaikka onkin mahtavaa, että tuo pötkylä nukkuu yleensä hyvin vaunulenkeillä, niin pitkän päälle alkaa puuduttaa painella niitä samoja lenkkipolkuja vaunuja puskien. Pitää siis keksiä hieman variaatiota päiväohjelmaan.

Loppujen lopuksi, kun laittaa imetysaivot koetukselle ja oikein pinnistelee, niin kyllähän niitä vaihtoehtoja löytyy. Tavallisia vaunulenkkejä voi oman kunnon noustessa boostata pikku juoksupyrähdyksillä, joita joku voisi kutsua intervalliharjoitteluksi, toinen säälittäväksi juoksun imitoinniksi katulampulta toiselle. Mutta kaikki lasketaan. Jos lenkin varrelta löytyy mäki, hylkää vaunut hetkeksi sen alle ja pingo mäkeä ylös minkä kerkeät. Jos olet mielikuvaharjoittelun ystävä, siivitä juoksuasi erilaisilla vauva-arkeen liittyvillä skenaarioilla nälkäänsä raivoisasti huutavasta jälkikasvusta vuotaviin vaippoihin. Mikä ikinä saa sinulla parhaiten vipinää kintun ja polvia ylös. Jos taas lähistöltäsi löytyy pitkät portaat ja vauvasi viihtyy rintarepussa, liity jonon jatkoksi jääkiekkojunnujen treeneihin ja lähde tekemään porrastreeniä. Kyllä siinä kummasti hiki tulee ja kadonnut takapuoli alkaa muistuttamaan itsestään, kun muutamaan kertaan kipuaa mäen päälle pikku lisäpainon kanssa. 

Ei kannata unohtaa myöskään lihaskunnon ylläpitämistä. Tai enemmän se tuntuu nyt olevan lihaksen hakemista. Kummasti tuo maitobaarina sohvan nurkassa lojuminen näyttää imeneen energiaa sieltä lihaksista. Kummallista ja aavistuksen ärsyttävää. Olis tuossa muunkinlaista vararavintoa jota käyttää. Koska en hääpäivänäni halua näyttää kuivan kesän oravalta (no, siitä ei tarvinne oikeasti olla huolissaan), kaivoin kaapista esiin myös kahvakuulat ja lähdin pohtimaan, että mitäs näillä taas tehtiinkään. Yllättävän monipuolisen treeninhän niillä sai tehtyä. Ja voin muuten kertoa, että istumisesta kipeät pakarat oli seuraavana päivänä kipeät ihan muusta syystä…

Onneksi tuo bebe on hyvä treenikaveri. Hän naureskelee värikkäille kahvakuulille ja reklamoi mikäli liike hidastuu. Nukahtaa rintareppuun. Nukkuu hyvin vaunuissa. Ja auttaahan sekin projektissa, jos saa miehestä joko treenikaverin tai lapsenvahdin aina silloin tällöin. Jos tuntuu siltä, ettei sun mies tajuu, oli se Vesa tai ei, niin anna pieni näyte siitä miltä mielenterveyden järkkyminen kuulostaa. Tai jos haluat kiristys, uhkailu, lahjonta repertuaarista valita viimeisen, niin maalaa mahdollisimman elävä ja houkutteleva kuva siitä miten peppu piukkenee.