Treenimatkalla: Välineurheilua parhaimmillaan by TRX

  Mun ei koskaan kannattaisi pyytää vinkkejä mihinkään kun aina hurahdan täysillä kaikkeen uuteen kivaan. Joku aika takaperin kyselin teiltä lukijoilta, että milläs vempeleillä te junppailette kotosalla. Joku turjake meni ja mainitsi TRX-nauhat ja se oli sitten menoa. Koska olen pääsääntöisesti pihi, en raaskinut maksaa 250€ niistä aidoista ja oikeista. Sitäpaitsi ne on keltaiset. Keltaiset! Ei sovi mun treenivaatteisiin lainkaan. No, ehkä niihin oransseihin trikoisiin, mut ei sit kuitenkaan. Onneks meillä on Ebay. Sieltähän löytyi alta aikayksikön pinkit nauhat ja ihan pilkkahintaan. Värillähän ei ole väliä, kunhan se on pinkki. Ja ei ihan varmana ole alkuperäisten laatua, ei varmaankaan kestä parisataa kiloista miehen rotjaketta riippumassa koko painollaan kuin mikäkin serrano kinkku, mutta ihan sellaisiin painoluokkiin ei tämän huushollin jäsenet tule toivottavasti koskaan yltämäänkään. Ja se olis vähän niinku se idea näissä nauhoissakin et pysyis oma paino henkilövaa’an mitattavissa lukemissa.

  Oon joskus salilla koittanut rimpuilla noilla naruilla vaklattuani naapurijumpparin helpolta näyttäviä liikkeitä. Yleensä nämä testaukset on päättyneet muutaman toiston jälkeen sekä hiestä että vähän häpeästäkin punaiseen naamaan. Ei ookkaan ihan niin helppoa kuin miltä näyttää. Haaste numero yks on esim. saada ne pirun lenkit jalkoihin kiinni ilman että teet kolmois slutsevin naamallesi. Haaste numero kaks on sit pysyy kasassa kun kiskot niitä jalkoja ilmassa kohti rintaa. Mutta voi sitä onnistumisen iloa kun saat mielestäsi tehtyä muutaman tyylipuhtaan toiston. Siinä vaiheessa kannattaa pyytää siippa ottamaan tyylikkäitä treenikuvia blogia varten. Ellei muuten niin huomataksesi ettei se nyt ihan niin puhtaasti mennytkään. Delete, delete, delete…

  Mutta tuolla ne nauhat nyt terassilla roikkuu. Ja oon mä niitä kyllä käyttänytkin eli eivät ihan vain tuulikellon virkaa toimita. YouTube ja Google on onneks täynnä erilaisia ohjeita TRX-nauhoilla tehtäviä harjoituksia. Mun inhokkilempparit on pistoolikyykyt ja askelkyykyt takajalka lenkissä. Ja lantion nosto on kanssa hyvä. Kyllä mä niitä polvia rintaankin aina välillä teen, kun oon oikein reippaalla tuulella. Noista saa ihan hyvän treenin kun tekee vaikka 3 kertaa 20 toistoa kutakin liikettä.

  Mitäs muita hyviä liikkeitä noilla nauhoilla pystyy tekeen? Nyt kaikki parhaat ja pahimmat liikkeet jakoon! Ja ekstra bonuspisteitä saa, jos jaat jonkun nolon tarinan. Vai oonko mä ainoo joka siellä salilla on sotkeutunut noihin naruihin? 

Treenimatkalla: Turhautumista, itkupotkuraivarit, nuijanukutus ja huono omatunto. 

 Tätä kaikkea voi mahtua pikkuvauvan kanssa treenaavan äidin sielunelämään. Ja koska nykymaailmassa pitää olla tehokas, menee tähän kaikkeen vain muutama minuutti. Tai no, koska tässä blogissa ei vahingoiteta siinä esiintyviä vauvoja ja nuijanukutus hoidetaan enemmän vauvakuiskaajan keinoin, niin lisätään siihen muutama minuutti lisää. Vähän niinkuin TV-Shopissa ”Eikä tässä vielä kaikki!”. (Ja niinkuin TV-Shopissakin usein totuus on hieman karumpi, niin ollaan rehellisiä ja todetaan että aika monta minuuttia lisää) Pitikin sitten mennä edellisessä postauksessa retostelemaan sillä, kuinka meidän vauva on niin hyvää treeniseuraa. Viihtyy vaunuissa ja kaikkea. Se varmaan luki sen (koska onhan se TAITAVA) ja mietti että ähäkutti, mähän en sun pillis mukaan tanssi. Meillä ei alamaiset päätä prinsessan mieliteoista. Juu eipä todellakaan.

Ehdin fiilistelemään hyvää ilmaa ja kiskomaan ne ihanan kamalat oranssit trikoot jalkaan. Ehdin pohtimaan että minkäköhän lenkin kiertäisin, kävisinkö hakeen kahvin matkalla. Paljon muuta en sit ehtinytkään. Hymy muuttui nanosekunnissa karmeaksi huudoksi joka ei loppunut, ei sitten millään. Hytkytin vaunuja, tungin tuttia suuhun ja lopulta nostin syliin. Siinä me sit tultiin maitojunalla takaisin ja yritettiin olla katsomatta työmaalla hitsaaviin remonttimiehiin päinkään. Ne ei varmaan kuulleet siltä huudolta tehdä töitään. 

  
Ja että mua otti päähän. Mä olin ihan raivoissani ensin siitä, että en päässytkään lenkille. Sitten siitä että en tajunnut mikä tota muksua riivaa. Ja sitten, viimein ja eniten siitä, että olin niin raivoissani tyypille, joka ei todellakaan tehnyt sitä tahallaan eikä todellakaan ansainnut sitä raivoa. Ymmärsin hyvin Fitnesspäiväkirjojen Maria, kun se joutu jättämään treenin kesken itkevän lapsen takia ja sanoi että nyt on ristiriitaiset fiilikset kun toisaalta tekis mieli olla ärsyyntynyt mutta eihän sille mitään voi. Eihän sille mitään tosiaankaan voi. Muuta ku ottaa aikalisän, rauhottua ja miettiä et mitäs sitten.

  Sitten otettiin kikkakolmoset kehiin ja hitaasti tainnutettiin rättiväsynyt pikkudaami uneen. Ja samalla hengiteltiin syvään ja toisteltiin, että ”kyllä tässä vielä lenkille ehditään”. Ja yritettiin olla itse nukahtamatta siihen viereen. Ja niinkuin aina, tämäkin taisto voitettiin ja tuolla se tyyppi nyt vetää sikeitä kolmatta tuntia.

  Ja voi sitä huonon omantunnon määrää minkä tää episodi ja varsinkin oma, erittäin aikuismainen käyttäytyminen aiheutti. Sain meinaan tehtyä ihan hyvän treenin tässä kotipihalla, juoda kahvin rauhassa, kirjoittaa tän blogin, hengailla ja kärsiä tyhjän sylin syndroomasta (kävin vain kahdesti kurkkaamassa nukkuvaa vauvaa. Okei, kolmesti) ja siellä se tyyppi kuorsaa yhä menemään. 

Nyt pitää varmaan vaan miettiä et mistä moinen raivo. Siis lapselle. (Oma on jo analysoitu ja diagnoosi idioottius maximus, paranemisennuste huono) Oliko väärä hetki, liian kuuma, neljän kuukauden hulinat, hampaita tulossa vai ei vaan huvittanut. Oppiikohan tota lasta joskus lukemaan oikein vai kirjoitanko mä vielä teini-ikäisenkin itkupotkuraivareista niinkuin tänään? Omistani siis…

   
 

Treenimatkalla: bye bye raskauskilot, welcome hääkunto!

 Olisko joku voinut ystävällisesti huomauttaa, että  6 kuukautta synnytyksestä on melko lyhyt aika. Että se kroppa ei ihan noin vaan ookkaan siinä kunnossa kun luulit. Että vaikka äitiyslomalla onkin aikaa niin ei siinä välttämättä ehdi, pysty, jaksa tai kykene treenaamaan ihan samalla tavalla kuin silloin kun asioita pystyi vielä suunnittelemaan JA toteuttamaan. Silloin kun tuo pieni ihana marakatti ei ollut maailmassa laittamassa sitä uuteen uskoon. Siitä olis voinut olla hyötyä. Tai sitten ei. 

Mähän tosiaan ajattelin että kuusi kuukautta riittää hyvin siihen, että oon hääkunnossa. Ihan helpostikin vielä. No, eihän tässä oo auttanut ku ottaa itseään niskasta kiinni, syödä varastoista kaikki herkut pois (koska eihän niitä voinut roskiinkaan heittää, mitä tuhlausta!) ja alkaa keksiin, miten raskauskilot saa kariseen ja lihakset takas oikeille paikoilleen.

Panikoijille tiedoksi, en todellakaan ajatellut laihduttamalla laihduttaa. Laihdutus ja imetys ei oikein sovi yhteen. Ja vaikka turhamaiselle morsiamelle onkin tärkeää täyttää häämekko juuri niistä oikeista kohdista, niin onhan se nyt sanomattakin selvää, että ton pirpanan maitobaarin pitää pysyä auki silloin ku kantis niin vaatii. Siitä ei tingitä. 

Mun Personal Punisherin lomaillessa Aasiassa jouduin siis ihan itse miettimään, miten tää yhtälö ratkaistaan. Eihän se loppujen lopuks voi olla sen monimutkaisempaa kuin tavallisestikaan: syö vähemmän kuin kulutat, syö hyviä raaka-aineita, tarpeeksi proteiinia, hyviä rasvoja, syö säännöllisesti, juo paljon vettä. Vähemmän herkkuja, enemmän, ja tarpeeksi, hyvää ruokaa. Täytyy myös muistaa, että imetys kuluttaa noin 500 kaloria päivässä, mutta ei sitä kannata suklaasta tankata. Paitsi jos haluat tarjoilla vauvallesi kaakaota. Ei, ei se kyllä taida toimia ihan niin. Menee varmaan samaan kategoriaan sen kanssa, että ruskeista lehmistä tulee kaakaota.  

Mä oon aina ollut välineurheilija. Siksi hain motivaatiota tilaamalla uudet juoksutrikoot Sportamore.fi-sivulta. Itseni mielestä ne Casallin musta-oranssit trikoot on hienot, Juhiksen mielestä ihan hirveet. Sen mielestä ne ei vaan voi olla kauaa enää muodissa. Mun mielestä se on ku Vesa. Se ei vaan tajuu.

 Välineurheiluun ja taulukko-ohjelma Exceliin rakastamiseen varmaan liittyy se, että haluan myös seurata omaa edistymistä, treenejä ja tuloksia. Lisäks koin että tarvitsin apuja tuohon ruokavalion seurantaan. Ja joo, myönnetään. Oon koukussa kaikkiin hauskoihin aplikaatioihin. Siks mä latasin ilmaset aplikaatiot MyFitnessPal ja MapMyFitness. MyFitnessPal sisältää mm. ruokapäiväkirjan, joka auttaa hahmottamaan oman ruokavalion koostumusta. Se paljastaa armottomasti miten sitä syö. Mäkin luulin et syön ihan hyvin ja monipuolisesti, mutta totuus olikin hieman karu. Esim rasvoja oli ihan liikaa ja proteiinia liian vähän. Tää appi on muuten siitä hyvä, että siellä on todella paljon jo olemassa olevia ruoka-aineita, jopa suomalaisia. Lisäks uusien ruoka-aineiden lisääminen on helppoa. Lisäsin jopa yhden oman reseptin ilman että menetin hermoni. Se on paljon se. 

MapMyFitness taas seuraa vaunulenkeillä mukana. Se kertoo kilometrin välein kuinka kovaa mennään ja varmistaa, ettet hidastele kahviloiden kohdalla. Vielä kun sen neutraalin naisäänen sais tuunattua hieman käskevämpään boot camp-moodiin niin avot! tulokset olis taattuja.   

  

 MyFitnessPal kerää sitten kaikki tiedot ruuista ja liikunnasta yhteen ja kertoo miten paljon vielä saat syödä. Se huikkaa myös aina väliin kun valitset jotain hyvää mutta huomauttaa myös kun tavoitearvot alkaa meneen yli. Ei todellakaan aidon PT:n arvoinen, mutta kyllä sekin alkaa hieman hävettään, jos jatkuvasti mennään kaloreissa runsaasti yli tai liikunta koostuu vain postilaatikolle kävelystä. Ihmeesti sitä alkaa kilpaileen itsensä kanssa. Vielä en kuitenkaan ole mitään yhden naisen fitness-kilpailuja laittamassa pystyyn. Mutta toisaalta, ei huono idea sekään… 

 Mutta eihän siihen hääpukuun sujahdeta vain ruokavalio tuijottamalla. Eikä ne käsivarretkaan siitä vauvan kantelusta pelkästään muotojaan takaisin saa. Ja vaikka onkin mahtavaa, että tuo pötkylä nukkuu yleensä hyvin vaunulenkeillä, niin pitkän päälle alkaa puuduttaa painella niitä samoja lenkkipolkuja vaunuja puskien. Pitää siis keksiä hieman variaatiota päiväohjelmaan.

Loppujen lopuksi, kun laittaa imetysaivot koetukselle ja oikein pinnistelee, niin kyllähän niitä vaihtoehtoja löytyy. Tavallisia vaunulenkkejä voi oman kunnon noustessa boostata pikku juoksupyrähdyksillä, joita joku voisi kutsua intervalliharjoitteluksi, toinen säälittäväksi juoksun imitoinniksi katulampulta toiselle. Mutta kaikki lasketaan. Jos lenkin varrelta löytyy mäki, hylkää vaunut hetkeksi sen alle ja pingo mäkeä ylös minkä kerkeät. Jos olet mielikuvaharjoittelun ystävä, siivitä juoksuasi erilaisilla vauva-arkeen liittyvillä skenaarioilla nälkäänsä raivoisasti huutavasta jälkikasvusta vuotaviin vaippoihin. Mikä ikinä saa sinulla parhaiten vipinää kintun ja polvia ylös. Jos taas lähistöltäsi löytyy pitkät portaat ja vauvasi viihtyy rintarepussa, liity jonon jatkoksi jääkiekkojunnujen treeneihin ja lähde tekemään porrastreeniä. Kyllä siinä kummasti hiki tulee ja kadonnut takapuoli alkaa muistuttamaan itsestään, kun muutamaan kertaan kipuaa mäen päälle pikku lisäpainon kanssa. 

Ei kannata unohtaa myöskään lihaskunnon ylläpitämistä. Tai enemmän se tuntuu nyt olevan lihaksen hakemista. Kummasti tuo maitobaarina sohvan nurkassa lojuminen näyttää imeneen energiaa sieltä lihaksista. Kummallista ja aavistuksen ärsyttävää. Olis tuossa muunkinlaista vararavintoa jota käyttää. Koska en hääpäivänäni halua näyttää kuivan kesän oravalta (no, siitä ei tarvinne oikeasti olla huolissaan), kaivoin kaapista esiin myös kahvakuulat ja lähdin pohtimaan, että mitäs näillä taas tehtiinkään. Yllättävän monipuolisen treeninhän niillä sai tehtyä. Ja voin muuten kertoa, että istumisesta kipeät pakarat oli seuraavana päivänä kipeät ihan muusta syystä…

Onneksi tuo bebe on hyvä treenikaveri. Hän naureskelee värikkäille kahvakuulille ja reklamoi mikäli liike hidastuu. Nukahtaa rintareppuun. Nukkuu hyvin vaunuissa. Ja auttaahan sekin projektissa, jos saa miehestä joko treenikaverin tai lapsenvahdin aina silloin tällöin. Jos tuntuu siltä, ettei sun mies tajuu, oli se Vesa tai ei, niin anna pieni näyte siitä miltä mielenterveyden järkkyminen kuulostaa. Tai jos haluat kiristys, uhkailu, lahjonta repertuaarista valita viimeisen, niin maalaa mahdollisimman elävä ja houkutteleva kuva siitä miten peppu piukkenee. 

   

Curacao: pinnan alla on bileet!

Yksi tärkeimmistä syistä lentää tuhansien kilometrien päähän kotoa oli himo päästä sukeltamaan. Varsinkin Bonairen pitäisi olla sukeltajien mekka, mutta eihän me maltettu Curacaon sukelluspaikkojakaan aivan jättää tutkimatta.

Itselleni tuttuun ja välillä hieman ärsyttävään tyyliin, olin jo todella hyvissä ajoin kahlannut läpi internetin tietoviidakon ja etsinyt hyviä sukellusoperaattoreita. Samaisilla tutkimusmatkoilla törmäsin myös turisteille myytävään Welcome Curacao -korttiin, jolla eräältä suurelta sukellusfirmalta sai 10% alennuksen. Ystäväni Miamissa, ”The ultimate coupon lady” Maarit olisi ylpeä minusta. Muutaman dollarin hankinnalla säästettiin illallisen verran rahaa.

Sukellushan on mitä suurimmassa määrin välineurheilua. Ja tässäkin urheilussa värillä ei ole väliä, kunhan se on pinkki 😉 Entuudestaan mulla oli pinkit räpylät ja snorkkeli. Juhis lisäsi kavalkaadiin sukellustietokoneen pinkin rannehihnan huoltokäynnin bonukseksi. Itse metsästin märkkäriä ja vihdoin löysinkin sen brittiläisestä nettikaupasta Wetsuit Outletista hyvällä hinnalla, pinkeillä koristeilla tietenkin. Joulupukin konttiin eksynyt pinkki, omiin hampaisiin muotoiltava suukappale kruunasi vielä paketin. Color coordination gone too far?

20140311-192548.jpg
Ocean Encounters sukellusfirma vaatimalla vaati, että ennen maksettuja venesukelluksia tekisimme ilmaisen tervetuliais-dyykin heidän kotiriutallaan. Me tietenkin ajateltiin, että he haluavat nähdä meidän sukellustaitojen tason tai että ohjatusti taas muistutellaan mieleen, miten siellä veden alla hengiteltiinkään. No joo, ei ihan.

Meille lyötiin kamat eteen ja kerrottiin, että tosta uitte tohon ja sit tosta alas ja siitä ensin vastavirtaan about 30min ja sit takas. Pitäkää hauskaa ja vetäkää tota poijua pinnalla ettei veneet aja päälle. ”Niin siis me ei olla sukellettu about vuoteen eikä ikinä kahestaan.” ”Aijaa, no hyvin se menee. Moikka!” Täytyy myöntää, että jännitti. Olin vielä lukenut Danin tutkimuksen sukelluskuolemista ja siinä sanottiin, että moni onnettomuus tapahtuu sarjan ekalla dyykillä. No, sanomattakin selvää, että selvittiin. Eli äiti, voit jatkaa hengittämistä.

Muuten täytyy sanoa, että OE hoiti hommansa ihan tyylikkäästi. Palvelu oli ystävällistä, kamoja kannettiin sun puolesta ja nimetkin osattiin (melkein) lausua oikein. Tosin vaikutti siltä, että ne oli luovuttaneet Juhiksen ääkkös-sukunimen kanssa ja se esiintyi joka paikassa mun sukunimellä 🙂

Sukellukset oli superiisejä. Monesti noustiin ylös noin 55-60 minuutin kohdalla niin että oli vielä puoli tankkia ilmaa. Ei paljon muuta tarvinnut tehdä ku lillua ja nauttia. Kyllä tää sukellustouhu on niin siistii. Mä olin vaan ihan fiiliksissä ja Juhis puuhasteli jättimäisen kameransa kanssa, joka on lainassa serkulta. Boys and their toys. Meneeköhän joululahjalistalle? Jos, niin palkankorotusta odotellessa…

20140311-195550.jpg

20140311-195601.jpg

20140311-195613.jpg

20140311-195625.jpg

Pinnan alla nähtiin taas jos jonkinlaista öttimöntiäistä. Mun ehkä lemppari oli sellaiset diskopallokalat. Ne on jonkin kalan poikasia, jotka hohtaa sinisinä ja bling bling pilkullisina. Sööttejä, mutta vaikeita kuvattavia kun piruvie aina livahtavat johonkin korallin koloon.

20140311-195758.jpg

Tiistain sukelluksella kohdattiin myös supersöötti pufferi, joka seuraili meitä vaikka kuinka pitkään. Se oli symppis, mutta ei ilmeestä päätellen innostunut kaverikuvasta aivan yhtä paljon kuin minä.

20140311-195944.jpg

Vielä ihan viime minuuteilla huomasin että Juhis kuvailee squideja siinä vähän matkan päässä. Nostin katseeni ja kas, siinähän oli kolme hassua kaveria mulkoilemassa mua ihan kosketusetäisyydellä. Pääsivät pirut yllättämään.

20140311-200143.jpg

Vaikka hieman harmitti, että tiistain reissu muuttui ison veneen moottorin hajottua normidyykeiksi Klein Curacaon ja East Pointin sijaan, niin oltiin kuitenkin ihan tyytyväisiä. Onneksi ei itseasiassa oltu sillä veneellä liikenteessä kun moottori kosahti. Ei olis paljoa Pelikaanit turbiinissa-vitsit naurattaneet. Olishan se tosiaan ollut siisti päästä näkemään tuo kehuttu pikku saari, mutta ei voi minkään. Yritin toki kiukutella, mutta kun ei se toimiston nainen pystynyt mulle ehjäksi veneeksi muuttumaan, niin oli pakko tyytyä siihen minkä sai. Ja hyväähän sitä sai. Merellisen aamun kruunasi vielä melkein sätkivän tuore Red Snapper-lounas siinä konttiravintolassa, jonka omistaja oli käynyt Suomessa. Herkullista.

20140311-200241.jpg

20140311-200248.jpg

20140311-200255.jpg

20140311-200317.jpg

20140311-200334.jpg

20140311-200649.jpg

20140311-200712.jpg

Curacao ja Bonaire: siitä se ajatus sitten lähti (lapasesta)

20140307-161640.jpg

Kun syksyllä 2013 käytiin Pyhtään Siriuksessa surffaamassa, ei Juhis tiennyt millainen matkakuume ja suunnittelurumba siitä lähtisi käyntiin. Kahvipöydässä tuli puheeksi hyvät sukelluskohteet maailmalla: Bonaire mainittu! Kotona alkoi sellainen googlailu, suunnittelu ja maanittelu, ettei Juhiksella ollut mahdollisuutta kuin vastata: osta vaan liput.

Lennot Curacaolle ostettiin KLM:ltä kolmesta syystä: yhdellä välilaskulla Amsterdamin kautta, järkevällä hinnalla ja ilman USA:n kautta lentämistä. Setä Samuli kun on sitä mieltä, että vuodelta 95 oleva overstay-merkintä on hyvä syy istuttaa meikäläistä aina tuntitolkulla immigrationissa niinkuin suurempaakin rikollista. Tästä syystä välilaskut Jenkeissä ei oo se mun juttu.

Blogeja lueskellessani löysin maininnan Airbnb-sivustosta, jolla yksityishenkilöt vuokraavat omia asuntojaan. Mainio löytö, jota varmasti käytän jatkossakin. Varsinkin jos lähtee isomman rytmiryhmän kanssa maailmalle ja haluaa löytää yhteisen kämpän. Curacaolta vuokrasimme pienen yläkerran omakotitalosta, jossa on oma patio ja uima-allas. Ei siinä ehkä mitään vapaauintia harrasteta, mutta pääseepähän vilvoittelemaan.

Puolen vuoden suunnittelun jälkeen päästiin vihdoin matkaan. Oli hieman vaikeuksia nukkua viimeisenä yönä, jännitti. En ole koskaan ollut Karibialla, ei oikein tiedä mitä odottaa. Mutta sen tiedän että mahtava matka on tulossa! Edes pieni hermoilu Amsterdamin kentällä ei päässyt pilaamaan tunnelmaa…

20140307-090827.jpg