Ruokamatkalla: Mutsit vaihtaa vapaalle – Ravintola Palma

Kuva Palman Facebook-sivuilta

Aina ei voi olla vaan äitimoodissa. Välillä tarvii saada olla myös vastuuton hempukka, juoda vähän viiniä ja juoruta ystävän kanssa. Vaikka sit oliskin niin että puolet ajasta puhuis siitä lapsesta. Kun onhan se niin ihana. 

Muistan kuinka ennen tytön syntymää käytiin vastoin varoituksia yhdessä perheneuvolassa. Siellä oli aiheena  isyys ja parisuhde. Isyys kuitattiin aidolla retrovideolla suoraan 80-luvulta, jonka mielenkiintoisin anti ei yllätys yllätys ollutkaan partasuisen proffan spektaakkelimainen paljastus, että ”isä on lapselle tärkeä henkilö” vaan huomion vei täysin videon grafiikat. Ne oli upeat. Voitte vaan kuvitella. Parisuhde-osassa meitä ohjeistettiin piirtelemään ympyröitä joiden oli tarkoitus kuvata roolejamme vanhempina, pariskuntana ja yksilöinä. Ympyröiden koolla ja päällekkäisyydellä piti jotenkin kuvailla sitä miten suuren osan minkäkin roolin uskoo vievän ja miten paljon tehdään yhdessä. Jos ohjeistus tässä vaikuttaa sekavalta niin ei se paljoa kirkkaammalta silloin neuvolassakaan vaikuttanut mutta uskottiin kun sanottiin että perheterapioissa tämä on paljon käytetty metodi. Että opetellaan sitten jos sinne päädytään.  

Kuva Palman Facebook-sivuilta

 
Pointtini tässä päättömässä löpinässä (kelaa, mulla on tässä ihan joku pointtikin. Nyt ruksia seinään.) oli se, että meidän äitienkään ei pitäis ihan hautautua sinne kotiin pieruverkkareissa ja tukka takussa, vaan joskus kannattaa nähdä se vaiva (vaikka tuntuukin ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta, tiedän) että kaivaa sieltä kaapin perältä ne kivat vaatteet, ne joissa ei tarvii huolehtia pystyykö maitobaarin avaamaan ns. juoksussa tai että pilaako pikku puklut kuosin symmetrian. Ja ehkä vähän poskipunaa. Se pelastaa aika paljon. 

Kun vihdoin saimme, ihanien ja ylistettyjen miestemme ansiosta (riittikö tämä julkinen kiitos vai tarvitseeko vielä jotain muuta?) buukattua kiireisiin kalentereihimme (omalta osaltani tämä on sarkasmia isolla ässällä. Ystäväni osalta… No, hän on jo palannut töihin eli voitte vetää johtopäätökset ihan itse.) tämän treffi-illan, niin stressin aiheeksi ei noussutkaan se mitä laittais päällensä (okei, se tuli sit myöhemmin) vaan se mihin mentäis syömään! Kun on viimeks käynyt kivasti ulkona syömässä joskus vuonna ”apuaenedesmuista” ja uusia mielenkiintoisia ravintoloita on noussut kuin sieniä sateella (mitä sanontaa en ymmärrä. En sienestä. En varsinkaan sateella) niin minkä niistä valitsisi, ettei sitten vaan joutuis pettymään? Koska olishan se oikeesti melkein itkupotkuraivarien paikka, jos valitsis jonkun ihan flobin. Tai tylsän ”ruoka”paikan. 

Kuva Palman Facebook-sivuilta

Tein tiukkaa tieteellistä ja journalistista vertailevaa tutkimusta tytön päikkäriajan hyödyntäen. Muutamastakin eri lähteestä pompsahti esiin Palma niminen tapas-baari. Ihan taustatietona: me ollaan heikkona tapaksiin. Yleensä varataan neljän hengen pöytä meille kahdelle, jotta kaikki lautaset, kipot ja kupit mahtuu. Yleensä saadaan myös omituisia katseita joko kanssa-asiakkailta tai tarjoilijoilta. Tarkemmin ajateltuna tämä saattaa tosin liittyä myös siihen ettei ehkä olla niitä hiljaisimpia ”syödään ensin ja puhutaan ehkä sitten”-ihmisiä. 

Tutkaillessani tarkemmin Palman ideologiaa tunsin selvää sielujen sympatiaa: tausta-ajatuksena on tarjoilla tapaksia rennossa 90-luvun hengessä. (Kas kummaa. Omat 30-vee synttärit juhlittiin teemalla 90-luvun Las Palmas. Ihan tossa muutama vuosi sitten…) Menu kuulosti herkullisen yksinkertaiselta, niinkuin tapasten kuuluukin olla. Mutta kuitenkin niissä oli joku hauska tvisti. (Onpa ärsyttävä sana. No to self: keksi joku muu). Taustapiruina häärivät Patronan ja Lucha Locon tyypit. Joten odotukset oli varovaisen korkella. 

Palma on pieni ravintola. Ei. Se on mini. Ihana. Intiimi olematta korni ja lämminhenkinen olematta lälly. En tiedä johtuiko tilasta vai seurasta mutta vaikka pöydät eivät fysiikan lakeja rikkomatta voi kovin kaukana toisistaan olla niin silti toiset seurueet eivät mitenkään häirinneet meidän iltaa. Aivan eri asia sitten onkin se häiritsikö meidän laatujutut toisia seurueita. 

Tarjoilija ymmärsi heti yskän ja suositteli alkuun skumppaa. Tai ehti ehkä puoleenväliin lausetta kun innokas ”joo” kajahti ilmoille. Tämän neuvoa-antavan avulla päädyimme ottamaan koko tapaslistan (paitsi ei tartaria eikä kananmaksaa. Täytyy kaikkiruokaisellakin jotain ruoka-angsteja olla.) sekä ahneuksissamme vielä yhden gambas raciones-annoksen. Sekin oli hyvää mutta kun on kerran tilannut jo koko listan niin pitäis tajuta ettei enempää ehkä tarvii. Muistetaan sit ens kerralla. Ehkä. 

Tapakset oli hyvän kokoisia ja ihan mielettömän hyviä! Mustekala oli pehmeetä, perunoiden kastike oli söötissä minipullossa, kukkakaali oli vaan taivaallista, liha- ja juustolautaset isoja… Takuuvarma ähky. Ruokakippoja lennätettiin pöytään sopivaan tahtiin ja vielä silleen diskreetisti ettei kaikkea tungettua pöytään yhtä aikaa. Ettei näytetty ihan miltään fiidereitten vuosijuhlalta. 

Kuka muistaa nää lautaset kotoaan? Käsi ylös!

 
Pienen pieni miinus siitä ettei Palmassa ollut lainkaan kermalikööriä. Joo joo, ollaan tylsiä mutta se kun on aina ollut meidän juttu. Espresso ja Baileys. Mutta ei onneksi mitään niin rikkomatonta perinnettä etteikö skumppa sitä korjaisi. Ja voin kuule kertoa että minimaalisinkin pettymys unohtui (tai eihän se unohtunut kun tässä siitä kirjoitan. Pöhkö. Mutta ei harmittanut enää. Yhtään.) kun tuli jälkiruuan aika. Ja jos joku nyt ihmettelee miten jaksettiin ottaa jälkiruokaa kun justhan oltiin ihan täynnä niin se on se toinen maha. Toinen maha! Ihan peruskoulumatskua. 
   
Mutta siis se jälkiruoka! Valkosuklaa catalana. Otettiin sellaiset tripit pitkin muistojen mukulakivikatua suoraan 90-luvulle. Muistatteko kun syötiin niitä tikkareita mitä dipattiin jauheeseen, joka sitten raksui päässä? (Nyt jos sulla ei oo hajuakaan, niin tarkista henkkareista syntymävuosi. Olet ehkä vaan liian nuori.) Se oli crack poppia (ei samaa ku se huume. Todellakaan. Luulisin). Ja sitä oli siinä jälkiruuassa! En kestä! Iik! Jamuitahysteerisiäihqjuttuja! (Ja kyllä. Just tuollaisella ilmeellä se nuori kokkipoikakin reagoi kun me fiilisteltiin tätä mahtavaa yksityiskohtaa. Tais taas avokeittiö saada yhden viivan miinukset-puolelle listaa.) Mutta siis jos jäi epäselväksi, niin arvostimme tätä pientä yksityiskohtaa erittäin, erittäin paljon. 

 Hipsiessämme hilpeinä kohti kotia  vannoimme, että tuonne me palaamme vielä. Jäi niin monella tasolla hyvä maku suuhun. Ja vaikka seuraavana aamuna lapsen kanssa Dublo-taideteoksia koostaessani hieman väsyttikin, niin olihan se sen arvoista. 

Palma – tapas way of life. Jos olisit ihminen, stalkkaisin sinut Facebookista, lähettäisin viestin ja ehdottaisin uutta tapaamista. Pian. 

 

Kuva Palman Facebook-sivuilta

 
 

Kuva Palman Facebook-sivuilta

 

Vauvamatkalla: Koukussa ja pahasti

Olen nyt jo hetken aikaa miettinyt liittyväni ASA:n jäseneksi. Paljon coolimpaahan se olis, jos se tarkoittaisi Asan faniklubia (linkki tarkoitettu kalkkiksille), mutta karu (vaikkakin samalla makea) totuus on se, että olen koukussa. Armottomasti koukussa. Hei olen Mirva, olen sokeriaddikti. (Miksköhän noiden ryhmien nimi on aina anonyymit nejane? Kun kuitenkin aina esittelevät itsensä omalla nimellä. Ei kato kannattais käyttää sivistyssanoja, jos ei tajuu niiden merkitystä. Noloa.)

  

Mirvan Menomatkat, ice cream, god daughter, baby, summer, like candy from a baby

Vastoin ensivaikutelmaa, en ole varastamassa kummityttöni jäätelöä. En ainakaan myönnä.


Haluan kuitenkin jakaa tarinani kanssanne. Jos siitä vaikka olisi hyötyä. Jos käymäni matka auttaisi jotain teistä välttämään tekemäni virheet.  Saatat nyt sanoa, että ei noin minulle voi käydä. En minä ole noin heikko. Kyllä minä tiedän rajani. Niin minäkin luulin. (Jos ihan rehellisiä ollaan, niin en luullut. Tämäkin on vain yksi tekosyy lisää. Mutta kuulostaa jotenkin ylväämmältä. Kun myöntää virheensä. Minä en oikeasti myönnä mitään.)

No, totuus on kuitenkin se, että tämä valkoinen huume koukuttaa. Sillain ettet ollut edes tajunnut olevasi jo koukussa ja etsiväsi vain syitä, joiden vuoksi sinun on nyt vaan ihan pakko saada herkkuja. Esimerkkinä raskaus. Raskauden alussa sitä antaa luvan syödä mitä vaan tekosyinä ”ei ole väliä, kun lihoo kuitenkin”, ”pudotan sitten kun vauva on syntynyt”, ”täytyy syödä mitä vaan mikä pysyy sisällä”, ”kun on tää pahoivointi ja kaikkee”. Sitten sitä tunkee suuhunsa mitä vaan herkkuja niinkuin viimistä päivää. Teki mieli tai ei. Vähän ajan päästä ei ole enää väliä, mitä syö, kunhan siinä on suklaata. Ja paljon.

 Mirvan Menomatkat, Halloween, spiderweb, cake, chocolate cheesecake  

Mirvan Menomatkat, halloween, cupcake, skeletonSitten vauva syntyy. Loppuuko herkkujen himo siihen? No ei, eipä se lopu. Pahenee vaan. Ja sitten tulee uudet tekosyyt: mä kato imetän niin pitää syödä hyvin että tulee maitoa. Hyvin? Hyvin!? Joo, se ei ehkä jonkun Hanna Partasen mukaan tarkoita ihan sitä samaa että kun syö paljon. Paketillinen keksejä tai levyllinen suklaata ei ole maidontuotannolle kuulemma ihan välttämätöntä. (Näin mulle ainakin väitti joku joka mukamas tiesi asiasta jotain. Joku lääkäri. Mikä valelääkäri lie ollut. Mä en uskonut enkä siis viitsinyt riskeeraa kaikkee vaan jonkun huuhaatohtorin henkilökohtaisen ja lievästi angstisen mielipiteen vuoksi.)

Mirvan Menomatkat, lime-valkosuklaajuustokakku, ristiäiset, häät, juhlat, synttärit, helppo juustokakku

Mustahan on tässä viime kuukausien aikana kuoriutunut oikea leipuri Hiiva. En ehkä asu Kumputiellä, mutta viimeisen vuoden aikana kotikeittiössä on paistunut enemmän herkkuja kuin ehkä viimeisen 10 vuoden aikana yhteensä. Korvapuusteja (piti olla vierasvaraa, mutta yksikään vieras ei ehtinyt kylään kun ne oli jo syöty), Red Velvet kuppikakkuja, valkosuklaa-limejuustokakkua, Trendikästä salmiakki-juustokakkua (näytti hyvältä, mutta maku ja koostumus oudohko), pannukakkua (voita voi sittenkin olla liikaa), kakkua. Lähinnä kaikkea makeeta ja suklaista. Ähky on ollut vieraanamme usein. Liian usein.

Mirvan Menomatkat, Red velvet cupcake, christening, birthday, baking

Lopulta sitä on pakko katsoa ongelmaa syvälle silmiin. Ja miten kauniit suklaan ruskeat silmät ne ovatkaan. Ehkä hieman pähkinää joukossa. Ja ihan pikkasen krokanttia. Tai toffeeta. (Apua!) Tälle pitää tehdä jotain. Ja äkkiä! Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että asiasta on tullut ongelma, kun viimeisen viikon, joka kerta kun mies on kysynyt tarviiko kaupasta jotain, on huuliltani lipsahtanut alle nanosekunnin ”suklaata” vaikka oikea vastaus olis ollut ”vauvanruokaa”. Jotain pitää tehdä. Mutta mitä?

Nannakin aloitti sokerilakon. Sen blogissa oli kauheesti hyviä pointteja miks munkin pitäis. (Siis ei se niitä pointteja nyt henkilökohtaisesti mulle kirjottanut. Hassu. En mä sitä tunne. Ja vaikka tuntisinkin niin olishan se vähän turhan läpinäkyvää namedroppailua.) Kauneus ja terveys ja hyvinvointi ja kaikkee muuta hienoo. Mutku… Olisko se niinku lopetettava kerralla kokonaan? Vai toimisko vaan vähentäminen? Tai karkkipäivä?

 Mirvan Menomatkat, glögi, pipari, homejuusto, suklaa, manteli, pipariklubiTaitaa vaatia aika paljon motivaatiota moinen. Oma on vähintäänkin kyseenalainen. Olisko sulla jotain hyvää vinkkiä miten sen löytäis? Auttaako Google Maps? 

Nim. Nytkin tekee mieli suklaata ja jos sitä olis, niin söisin salamana. Hengittämättä.

Mirvan Menomatkat, party, fruits, excotic, sunner, ideas for party food, fresh

utopiaa…

Aviomatkalla: jotain sinistä?

beach wedding tourqoise bunch food paste väripasta värjää booli turkoosi DeKuyper Blueberry Kim Öhman Visuals booliohje

Mähän olen kauheen traditionaalinen ja kaikkia tärkeitä protokollia rakastava ihminen. Tai voisin olla. Tai ei, en mä oikeesti vois olla. Mutta tuo hääloru ”jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain lainattua” oli silti kuitenkin sellainen, jota halusi toteuttaa. Hassua, ihan niinkuin sillä nyt olis ollut mitään merkitystä. Siis niinku sen kannalta, että pääseekö naimisiin asti tai että tuleeko avioliitosta onnellinen. Kyllä mä nyt tajuan, että se on yhtä tarkka ja totuudenmukainen määrittäjä avio-onnelle ku Facebookin ”mikä Disney prinsessa olet”, mutta kyllähän sitä haluaa tietää. Älä valehtele, niin olet tehnyt sen testin. Kahdesti, kun et pitänyt ensimmäisestä tuloksesta. (Oikeasti kannattaisi varmaan tehdä Hesarin ”Kuka diktaattori olet”-testi. Se saattaa enemmän kertoa tulevista haasteista. Then again, ei ehkä kannatakaan. Ainakaan näyttää sitä miehelle.)

Palatakseni asiaan, vaikkakaan ei ehkä kovin merkitykselliseen, tuon häätradition kolme osaa oli helppo hoitaa: Uusi oli puku (tai no, puvut), vanhaa oli morsian itse ja lainattua oli vitsien lisäksi mm. korvikset. Mutta se sininen. Se olikin probleema. En halunnut sukkanauhaa, kun en halunnut sitä alkaa viskomaan. Eihän siellä olis ollut ku muutama hassu sinkkumies sitä vastaanottamassakaan ja epäilen vahvasti, että heitä olisi juurikaan kiinnostanut dyykkailla tanssilattialla kuminauhan perässä. Nolo se olis ollut väkisin sitä jollekin mukaankaan tunkea. Mun silmätkin on siniset vain joinain päivinä, penteleet kun menevät kameleonttimaisesti vaihteleen väriä fiiliksen mukaan niinku mikäkin mood ring. Mutta sitten mulla välähti: booli! Sehän se on se sininen. Sitä ei tarvii meidän vieraille tuputtaa väkisin. Ei todellakaan.

Oikeestihan se booli oli suunniteltu turkoosiksi (siis IHAN eri asia ku sininen) koska turkoosi ja hiekka olivat meidän häiden teemavärit (ja hiekan värinen booli ei välttämättä olis ollut hitti. Kuulemma). En siis todellakaan halunnut värjätä boolia Blue Curacaolla, koska se nyt vaan maistuu ihan hirveelle. Siispä piti ottaa luovuus käyttöön ja pohtia, miten ihmeessä saan boolista turkoosin. Ja tässä, hyvät kanssamorsiot, tässä tulee nyt se vinkkivitonen: Miten saan boolista juuri sen värisen kuin haluan?

Vastaus on niinkin yksinkertainen kuin pastaväri! Tällä kertaa kyse ei ole mistään tomaatilla värjätystä spagetista vaan geelimäisestä elintarvikeväristä, jolla saa värjättyä kaikkea kermavaahdosta sokerimassaan. Tai niinkuin meillä: boolista hiekkaseremonian hiekkaan. Näitä värejä löytyy vaikka mitä: pastellia, pinkkiä, mansikkaa, vaalean sinistä, lilaa, oranssia… Geeliä ihan pikkasen (ja siis ihan oikeesti vaan ihan pikkasen) vaikka teesihtiin ja sitten sitä huljutetaan boolissa kunnes se on halutun väristä. Helppoa. (Yhtä helppoa ei sitten ollut saada sitä väriä omista sormista irti. Ihan vaan vinkkinä. Melko tiukkaa tavaraa.)

beach wedding tourqoise bunch food paste väripasta värjää booli turkoosi DeKuyper Blueberry Kim Öhman Visuals booliohje

Sittenhän ei ole enää mitään muuta tehtävää, kuin rakentaa hyvä ja väritön pohja boolille. Tässä esimerkkinä meidän booli. Mittasuhteet sillain suurpiirteisesti siihen 6 litran hanalliseen booliastiaan sopivasti. Siihen jota olet hääkirppiksellä metsästänyt nyt kolme kuukautta. Ja ollut aina jonossa toisena.

beach wedding tourqoise bunch food paste väripasta värjää booli turkoosi DeKuyper Blueberry Kim Öhman Visuals booliohje

Teemavärinen booli

  • 0,5 litraa vodkaa
  • 0,5 litraa DeKuyper Blueberry-likööriä (Alkon tilausvalikoimassa, ei löytynyt laivalta eikä Tallinnasta)
  • 3 litraa soodaa (Meillä laitettiin oma SodaStream laulamaan, säästyi pullojen roudaamiselta. Mutta vichy toimii kyllä, no hätä. Jos käytät jäitä niin laita sen verran vähemmän soodaa. Koska jos laitat vaikka litran jäitä, niin ei sit mahdu ihan noin paljoo soodaa. (No shit Sherlock) Meillä ei kai laitettu jäitä ollenkaan vaan kaikki juoma oli kylmää. Ei ehtinyt lämpeen kun oli loppasuita vieraina. Tai ehkä ehti lämpeen, mutta ei haitannut.)
  • 2 litraa Spriteä
  • Limemehua maun mukaan
  • Väripastaa

Lopuksi pieni pyyntö. Jos päädyt uhkarohkeaan yritykseen ja rakennat omien juhliesi boolin tämän ohjeen mukaan, niin kuva ois kiva!

beach wedding tourqoise bunch food paste väripasta värjää booli turkoosi DeKuyper Blueberry Kim Öhman Visuals booliohje

Ruokamatkalla: THE Best Ribs Ever

ribs recipe

Otetaan seuraavanlainen skenaario: olet mennyt hövelisti lupaamaan että grillibileet voidaan järjestää luonasi ja seurauksia ajattelematta vielä kehunut laittavasi A-luokan pöperöt pöytään vaikka aikaisempi ruuanlaittokokemuksesi rajoittuu lähinnä mikropizzan lämmittämiseen (joo, paloi mutta vaan kerran). Toinen vaihtoehto on, että olet häveliäästi ilmoittanut laittavasi ”jotain pientä” mutta oikeasti haluat epätoivoisesti tehdä vaikutuksen a) uuden rakkaan ystäviin, b) anoppiin tai c) siihen tyyppiin jonka toivot jäävän ehkä vielä jälkiruuankin jälkeen ”auttamaan siivoiluissa”. Ja nyt hikoilet pyhäpaitaasi pilalle selaillessasi Googlea hakusanoilla ”gourmet ruoka kotiin kuljetus”. Sitten saat ensimmäisen järkevän ajatuksen ja hakusanaksi muuttuu ”best ribs ever”. Ja niin löysit tämän blogin. Ja pelastuit.

Joo joo. Oma kehu haisee ja muuta suomalaista, mutta näillä ribseillä on löydetty tie monen ystävän sydämeen. Luulen jopa, että näiden takia sosiaalinen elämämme on aina kesäisin vilkasta kun ystävät sopivat kanssamme treffejä tai kutsuvat mökille ja sitten vaivihkaa lauseenvastikkeen välissä tokaisevat muka ihan muina lihansyöjinä, että mites mites, olisko ribsit mitään? Ja olishan ne!

Tässä teille oman elämän Teija Sopasille (jos kommentoit tuohon et kelle? niin vaihdetaan tähän vaikka Akseli Herlevi. Jos vieläkin oot pihalla niin KVG) THE ribsien ohje. Ainesosien määrät viitteellisiä. Niinkuin kirjoittajakin.

ribs recipe

Ostoslista:

  1. Ribsejä (dah) 1 per maha ja ehkä kerta kiellon päälle
  2. Rosmariinipuska eli tuoretta. Joo, maksaa vähän enemmän, mutta kyse olikin parhaista, ei halvimmista…
  3. Ruokosokeria. Ei ole sama kuin valkoinen tai fariini. Fariini kuuluu Irish Coffeen kanssa. Siitä erottaa.
  4. Balsamicoviinietikkaa. Alkoholiprosentilla ei tässä ole merkitystä. Se on sit eri asia se ruuanlaittoviini.
  5. Suolaa. Tässä kohtaa ei välttämättä tarvii hifistellä minkään Himalajan vuorisuolan kanssa. Ne terveysvaikutukset taitaa nollautua viimeistään kun tuo lihamäärä jymähtää vatsan pohjaan.
  6. Pippuria. Musta, punainen, valkoinen. Värillä ei ole väliä kunhan sitä on. Rasismi on niin last season.
  7. Chiliä. Jos olet HC-tyyppi niin voit käyttää aitoa Thai-chiliä, mutta siinä tapauksessa kannattaa treffiseuraa varoittaa. Jos siis haluaa vielä toisetkin treffit.
  8. Valkosipulia. Itsehän aina käytän omalla vehreällä kotipihalla kasvatettua luomuvalkosipulia. (Todellisuudessa tuo on anopin pihalta. En ehkä ole kovinkaan tunnettu viherpeukaloudestani. Enkä näköjään oikeista sanoista)
  9. Hyvää BBQ-soosia. Mä oon ihan addiktoitunut Sweet Baby Ray’s Hickory & Brown Sugar-kastikkeeseen. Ei yllätä ketään. Sokeria. Mmmmmm.
  10. THE secret incredient: kärsivällisyys ja hyvä grillaaja. Meinasin kirjoittaa että rakkaus, mutta joku saattais pitää sitä liian siirappisena. Mut ehkä mä saan sen anteeks ku oon niinku newly wed. Ai en vai? No en sit kirjota niin. Pidä tunkkis. (Se siitä kärsivällisyydestä. Tän vuoksi meillä grillaa mies.)

how to clean ribsSitten varoituksen sana: tää ei oo mitään pikaruokaa. Todellakaan. Valmistelut pitää aloittaa jo edellisenä päivänä marinoinnin merkeissä. (Toim.huom. Ei itsensä vaan lihan) Ihan ekaks kannattaa irrotella lihoista kalvot. Työkaluiksi käy haarukka jonka väärä pää työnnetään kalvon alle ja käännetään. Itsehän en ole tuota koskaan tehnyt. Meillä on nääs työnjako. Miesten juttuja moiset. 

marinade for ribs

Mun juttu on tehdä marinadi koska mä oon mestari silppuamaan. (On käynyt joskus mielessä että onkohan mua kehuttu vaan sen takia, että joku nimeltä mainitsematon miehen turjake voi sysätä sen mun kontolle? Hmmmmm.) No, ei se nyt niin paha rasti ole: Silppua ainekset 2-8 pieneksi (joo, balsamicoa ei tarvii silputa senkin näsäviisas pjönttö) ja tee aineksista tahna. Sitä sitten hierotaan fysioterapeutin ottein lihaan kummallekin puolelle. Sitten lihat pakataan takaisin paperiin ja mieluusti vielä muovipussiin ja takaisin jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää. 

marinade for ribs

Ennakointia harjoitetaan myös seuraavana päivänä, kun lihapötkäleet kärrätään uuniin. 150 astetta ja 5 tuntia. Kyllä, teksti on oikoluettu eikä tuossa ole kirjoitusvirhettä. Voi olla että vähempikin riittäis, mutta eihän jostain kolmen tunnin uunittelusta sais lainkaan niin herkullisia keskusteluja aikaan. 

Lappaa lihat syvälle uunipellille, kaada päälle vettä noin puoliväliin asti, peitä pelti tiiviisti muutamalla kerroksella foliota ja nosta varovasti uuniin, älä kippaile nestettä pitkin pöytiä kuten tää kokkikolmonen täällä. Varsinkaan sitten kun nostat ne uunista. Poppaa. 

ribs in the oven

Viiden tunnin ja muutaman ruuanlaittojuoman jälkeen, nosta ribsit uunista, kaada neste pois ja anna jäähtyä vähän. Siitä liemestä sais varmasti mahtavan kastikkeen jos osais tehdä. Mä en osaa. 

Sitten onkin grillauksen vuoro: pintaan vähän BBQ-kastiketta ja hyvä rapea pinta grillissä ja kiireen vilkkaa lihat pöytään jossa nälkäiset vieraat jo odottavat kuola suupielistä valuen. Paitsi kasvissyöjät. Joo, se kannattaa muuten tarkistaa etukäteen. Voi olla että pikkasen pilaa tunnelmaa siinä vaiheessa alkaa lähikaupasta metsästää jotain soijanakkeja.

 ribs in the grill

No. Nyt se on paljastettu. Meidän salainen ribs-resepti. Mutta onko kyse vain reseptistä (joka rehellisyyden nimissä on itsekin netistä löydetty ja vähän modattu) eli pystyykö kuka vaan  tekeen samalla reseptillä yhtä hyviä ribsejä? Kokeile ja kerro! Tai vielä parempi: kutsu mut syömään. Lupaan tuoda viinipullon.

644A0046

Aviomatkalla: Polttarit ja madafakin darra

 Se fiilis, kun odotat polttareiden olevan vasta heinäkuussa kun jengi on lomalla, mutta saatkin perjantaina viestillä excelin, jonka otsikko on Get ready! Se fiilis kun alat paniikissa pakkailemaan tavaroita ja olohuoneen matolle kertyy tavaraa kuin viikon Ibizan reissua varten. Se fiilis kun et oikein saa nukuttua yöllä kun jännittää niin kovasti. No just se fiilis! 

Ja sitten lauantaina se fiilis, kun pussailet vauvaasi hyvästiksi, kuin olisit lähdössä viikoksi sinne Ibizalle. Se fiilis kun sydän pakahtuu ikävästä vaikka et oo vielä edes ovesta ulkona. Se fiilis kun toisaalta olet ihan innoissasi tulevasta päivästä ystävien kanssa ja toisaalta tunnet pienen pienen piston sydämessä, kun jätät sen pienen tyypin isin kanssa. Vaikka tiedät että ne pärjää hyvin. Vaikka tiedät että se tekee hyvää kaikille. Vaikka tiedät…

Se fiilis kun mies soittaa, että unohdit puhelimen. (Näsäviisaille: se soitti kaason puhelimeen. Nih!) Se fiilis kun mies kysyy jäikö jotain muuta ja vastaat ei. Se fiilis kun tajuat, että rintapumpusta jäi se kahvaosa kotiin. Se fiilis… Ei siitä sen enempää.

Täytyy kyllä myöntää että saivat penteleet yllätettyä mut ihan täysin. Ei ollut hajua päivästä eikä kukaan onnistunut takeltelee sanoissansa. Muutama ystävä tosin sanoi, ettei uskaltanut treffata mua edellisellä viikolla ettei pääsis lipsauttanut mitään. Ihmettelinkin että onks mussa jotain vikaa kun ei seura kelpaa, päättelin sit loogisesti että varmaan mun jutut on jo niin kuultuja että ne keksii mieluummin vaikka kuvitteellisen hammaslääkärin (paniikkitilanteessa todellisen) välttyäkseen kuulemasta enää sitä samaa tarinaa hääkutsujen tarvikkeiden hankinnasta tai kihlan löytymisestä. (Ei hätää. Lupaan kertoa ne vielä. Aika hauskoja tarinoita. Ehkä ekalla kerralla.) Toinen kaasoista oli koko juhannuksen joutunut pureen poskia jottei paljasta mitään. Reppana. Eikä ollut eka kerta. Meidän ystäväpiirissä kun näitä yllätyksiä rakastetaan ❤️

 Mutta koko päivä oli kyllä kommelluksineen kaikkineen pelkkää parhautta! Onhan se vaan ainutlaatuista saada tuollainen sekalainen seurakunta koolle tekeen kaikkee hauskaa. Ja se hivelee parempaakin itsetuntoa kun kaikki on suunniteltu vain sua ajatellen. Ja kaikki on siellä vaan sun takia, suoraan lentokentältä, raskaana, kesken duunikiireiden, lastenhoidot organisoiden. Tai ainakaan kukaan ei kehtaa myöntää että on paikalla vain ruuan takia.

 Aamu alkoi ihanalla brunssilla ja onneks olin sen verran kiihtyneessä mielentilassa etten vetänyt perinteisiä ähkyjä vaan mahduin kuin mahduinkin ihanan kamaliin kukkakuosisiin trikoisiini ja seuraavan aktiviteetin eli SUP-lautailun painorajat ei paukkuneet.  

Pientä haastekerrointa tosin heitti ilmoille itse ukko ylijumala pamauttamalla ihan pikkasen vettä ja salamoita taivaalta alas. Enpä ole ennen Mannerheimintiellä aaltoja nähnyt, mutta tulipa sellainen pieni välimerellinen tuulahdus tähänkin päivään. Lukuunottamatta niitä rakeita. Niissä ei kyllä ollut mitään välimerellistä. 

 Onneksi tajusivat ilmatieteen laitoksella oman mokansa melko nopeasti ja reagoivat reklamaatioomme välittömästi laittamalla auringon paisteen päälle loppupäiväksi. Tosin Euroviisuista halvalla ostettua tuulikonetta käytettiin melko ahkerasti ja varsinkin paluumatkalla sai tehdä SUP-laudan kanssa ihan oikeasti töitä että päästiin takaisin kotisatamaan. 

 Seuraavaksi lähdettiin Lonnan saarelle piknikille. Heillä on periaatteessa myynnissä piknik-koreja, joissa on kaikenlaista herkkua. Siis periaatteessa. Vanhana ravintolatyöntekijänä oli jopa huvittavaa nähdä se perusduunarin ”ei niitä tullu, en mä tiedä niistä mitään, mä oon täällä vaan töissä”-reaktio ennen ku mut vietiin pois tilanteessa. Kaasojen mielestä se ei ollut yhtään huvittavaa, mutta niinpä ne vaan sieltä tulivat tykötarpeiden kanssa. Ei jäänyt nälkä. Eikä varsinkaan jano. Mikäs siinä oli villiorvokkien seassa siemailla rose-kuohuviiniä ja nauttia hyvistä jutuista. Muiden. Omat jutut on edelleen niin kuultuja.  

 Morsiussauna toteutettiin modernein menoin hotellin sviitissä hupaisan shampanjatastingin jälkeen. Vaikka muuten tuon päivän jälkeen janottikin, niin ainakaan vanhat suolat ei ollu siihen syynä. Dinnerille päästiin ihanaan Bar Tapastaan, jossa niin monen ystävän kanssa on tullut istuttua vuosien varrella. Matka ”down the memory lane” ei olisi ollut täydellinen ilman Kaivon terassia. Kaivon legendaarista terassia. Niistä tarinoista vois kirjoittaa ihan oman bloginsa. Mutta enpä taida. What happened In Kaivo, shall stay in Kaivo. Sen voin sanoa, että ne vuodet Kaivolla töissä oli aivan mahtavia.

Ja mahtavaa oli nytkin. Mikäs sen siistimpää ku istua omassa pöydässä, skumppalasi kädessä kauhistellen nykynuorten vaatteita (napapaidat, en vaan tajuu) ja nauraen itsellemme kuinka vanhoja kurppia me ollaankaan.

 Mutta kuka on vastuussa siitä krapulasta?!?! Ei helvetti mikä darra. Luulen että Roope Salminen on vakoillut mua ja kirjoitti siitä laulun. Tosin se laulun ”tiistain ja sunnuntain välisenä yönä” ei tarkoittanutkaan juhlimista vaan sitä pahaa oloa. Kolme päivää olin ihan puolikuntoinen, väsynyt ja valmis maksamaan aika paljon rahaa ettei enää olis se madafakin darra. Sen siitä saa kun lähtee kylmiltään viihteelle ekaa kertaa sitten Vapun 2014. No, oppiipahan oleen. 

Ja ennen kaikkea (varsinkin nyt kun aika on kullannut muistot) olihan se sen arvoista. Kiitos kaikille ihanille daameille. Häissä nähdään!

  

Ruokamatkalla: Valkosuklaa-limejuustokakku

Jos nyt jotain hyvää tästä vapusta hakee, niin se vois olla tää juustokakku. Alkuperäiseen reseptiin piti tehdä muutamia modauksia ja ammattilaista konsultoituani luulen että siinä oli jopa joitain virheitä, mutta ei haittaa, tätä kakkua tehdään toistekin. 

 

Valkosuklaa-limejuustokakku 10-12hlö

Hankintalistalle:

Pohja (alunperin oli puolet tästä, mutta herran mielestä oli liian ohut pohja)

  • 350g Domino-keksejä (säästä muutama keksi koristeeksi)
  • 80g voita

Täyte:

  • 8 liivatelehteä
  • 5dl kookoskermaa
  • 600g maustamatonta tuorejuustoa
  • 2dl sokeria
  • 2 limen raastettu kuori
  • 2dl limecurdia eli limetahnaa (löytyy hillohyllystä)
  • 1levy (n 185g) valkosuklaata (säästä pari palaa koristeeksi)
  • 2 limen mehu

Limesiirappi:

  • 2 limeä
  • 1dl sokeria
  • 1/2dl vettä
  • 1 vaniljatanko

Koristeluun:

  • Limeviipaleita
  • Tuoretta minttua
  • Valkosuklaaraastetta
  • Domino-keksejä murennettuna
  1. Tyhjennän tiskikone, sillä tiskiä on tulossa. Paljon. 
  2. Vetele keksit jauheeksi esim blenderissä ja sekoita kipossa joukkoon sulatettu voi. Laita irtopohjavuoan pohjalle ensin leivinpaperia ja painele sitten massa pohjalle.
  3. Laita liivatteet likoamaan kylmään veteen.
  4. Vatkaa kylmä kookoskerma vaahdoksi. Kerman olis vissiin pitänyt olla tosiaan kylmää, jotta olis tullut kunnon vaahtoa, mutta hyvin näytti toimivan myös huoneenlämpöisenä ja hieman vähemmän vaahtoisena. 
  5. Sekoita toisessa kulhossa tuorejuusto, sokeri, raastettu limenkuori ja limecurd.
  6. Sulata suklaa kolmannessa (vai neljännessä) kulhossa.
  7. Yhdistä kookoskermavaahto, tuorejuustoseos ja suklaa nostellen. Itsehän vetelin ihan sähkövatkaimella eli se siitä nostelusta…
  8. Kuumenna limemehu ja sulata siihen liivatelehdet. Muista puristaa niistä vesi ensin pois. 
  9. Valuta liivateneste ohuena nauhana täytteeseen kunnolla sekoittaen.
  10. Kaada täyte vuokaan ja peitä kelmulla. Laita jääkaappiin hyytymään yön yli. 
  11. Valmista siirappi kiehauttamalla kattilassa  kahden limen mehu, yksi lime viipaleina, vesi, sokeri ja halkaistu vaniljatanko. Keitä hiljaa poreillen kunnes keittyy kasaan. Ohjeessa sanottiin 15-20 minuuttia mutta tais siinä pidempäänkin mennä. Tosin alkuperäisessä ohjeessa oli vettä paljon enemmän. Ei toiminut. 
  12. Jäähdytä siirappi hyvin ja koristele kakku sillä. Note to self: jos siirappi muistuttaa enemmän mehua kuin siirappia, ei kannata odottaa että se pysyy kakun päällä kun vuoan reunat irrottaa… Koristele kakku vielä kekseillä, limerenkailla, mintulla ja suklaaraasteella ja ota vastaan vilpittömät kehut. Ja varaudu tekemään kakku myös seuraaviin juhliin. 
  13. Yritä lahjoa joku muu siivoamaan. 

Vauvamatkalla: Ullan nimi on Ulla, nimi toinen vain on mulla…

 

 ”Ei näistä ristiäisistä tarvii mitään stressiä ottaa” sanoin. ”Mehän ollaan ihan omassa porukassa vaan”. ”Pikku juhlat täällä kotosalla”. Aika railakkaasti taisin yrittää itseäni huijata. Pitihän sitä siivota. Ja leipoa. Ja ostaa mekko. Ja askarrella koristeita. Ja…

 

 Onneksi on äiti, joka puunasi kämpän edustuskuntoon, anoppi joka auttoi tarjoiluissa ja oli silittänyt valmiiksi kastemekon, ystävä joka sitoi niin kauniit kukkakimput että niitä olisi äitini mielestä voinut käyttää häissä, toinen ystävä joka leipoi mielettömän hienon kakun ja ihanat vieraat jotka toivat itsensä paikalle ja kehuivat sitä voileipäkakkuakin, josta olin hieman epävarma. 

 

 Miks ihmeessä sitä pitääkin aina antaa suunnitelmien lähteä lapasesta? Kaikille muille olis varmaan ollu ihan ok, jos olis ollu vaan kakkua ja kahvia, mutta ei mulle, ei. Halusin ehdottomasti voileipäkakun. Itseasiassa olin himoinnut sitä jo pitkään, mistä lie tämmöinen outo mieliteko tullut. No, pitihän se sitten tehdä. Onneks oli helppo. (resepti löytyy täältä, jos jollain iskee mieliteko). No, riittikö se? No, ei riittänyt ei. Kyllähän sitä nyt pikku cupcaket pitää leipasta (leipasta ei taida olla oikea sana). Päätin tehdä Red velvet-kuppikakkuja, koska pitäähän pöydässä olla myös suklaata. Niistäkin tuli ihan herkullisia (resepti löytyy täältä), mutta olis varmaan pärjätty myös hieman pienemmällä määrällä. Tai siis olishan se voinut olla, että meille olis just sillon hyökännyt pataljoonallinen shokkitilassa olevia diabeetikkoja, jotka olisin sankarillisesti pelastanut leipomuksillani. No, näin ei (onneksi) käynyt, joten pakkanen tursuaa herkkuja yllätysvieraita varten. Vink vink 😉

Mutta vielä tuosta juhlien järjestämisestä. Luin Hesarin artikkelin hankalista ihmisistä ja tein testinkin. Testi perustuu psykologi Vesa Nevalaisen ja Satu Kasken kirjaan Ikävät ihmiset – kuinka selviytyä hankalien tyyppien kanssa (Kirjapaja). Minut tuntevia ei varmaan yllätä, että olen testinkin mukaan perfektionisti. Nipo nipo ja my way or no way. Suunnittelu on minulle melkeinpä puolet itse juhlista, mutta nyt ristiäisissä huomasin, etten melkeinpä ehtinyt nauttimaan itse juhlista kun häsäsin ihan liikaa kaikkea epäolennaista ja kuvittelin että mun pitäis olla vähintään viidessä paikassa yhtä aikaa. Mitä tää tulee tarkoittaan elokuun häiden järjestelyiden osalta? Osaanko mä nauttia niistä bileistä, päästää irti ja elää vaan hetkessä? Toisaalta, mä kun vakaasti uskon että kaikelle on tarkoituksensa, niin ehkä tää pieni ihminen, joka tätäkin kirjoittaessa tuhisee tuossa sylissä, opettaa mulle sitä kuuluisaa hetkessä elämistä ja siitä nauttimista. Meni sit exceleiden mukaan tai ei. 

No, nyt on nämä juhlat juhlittu. Tytöllä on kauneimmista kaunein nimi ja kauhea kasa lahjoja. Oletettavasti nimen saaminen on melko rankkaa: vastaristitty Sienna Anette nukahti isän syliin ja meni ekaa kertaa yksinään nukkumaan omaan sänkyynsä. Tämähän olis ollut erinomainen tilaisuus viettää hieman vauva-vapaata aikaa. Niinku aikuisten kesken. Mutta… Taisi vain se juhlien järjestäminenkin olla sen verran rankkaa, että ihan mielelläni hipsin yläkertaan tuhisevan pikkuneidin viereen nukkumaan. Pienet on ne suuret ilot, joiden avulla näkee auringon jopa räntäsateessa.