Tiedätkö sen tunteen kun suunnitteluhulluus iskee? Kun aivot ylikuormittuvat kaikista mahdollisista hääideoista ja kaikki on vaan pakko saada? Hetikaikkimullenyteikäkuudestoistapäivämuttakunonpakkotaialanitkeen. Kun sitä jumiutuu johonkin suuruudenhulluun päähänpinttymään eikä osaa päästää irti? Ja sitten yhtäkkiä kaasot ja sulhanen kuiskailevat sitä beellä alkavaa kirosanaa samalla kun sinä morsiamena kiikut alkavan bipolaarisen oireyhtymän partaalla ja pahimmillaan olet ihan valmis lyömään joko hanskat tiskiin tai seuraavaa huonoa uutista tuovaa tyyppiä avarilla. Ai et vai? Niin, siis en mäkään! Mikä niitä hulluja morsmaikkuja oikein vaivaa?!?!
No, rehellisyyden nimissä mun suunnitelmat lähti kyllä aika korkeelta ja kovaa. Jossain vaiheessa vaan oli pakko palautua tavallisten kuolevaisten seuraan niin ajan, osaamisen ja budjetinkin vuoksi. Mutta mistä mä sitten jouduin luopumaan ja oliko ne asiat sitten loppuviimein niin isoja? Huomasko kukaan, että jotain puuttu?
Yks ehkä näkyvimmistä luopumisista oli se hääpuku. Joo, se jota en edes halunnut, mutta halusinkin. Se, josta en ollut valmis maksamaan maltaita, mutta silti haaveilin melkein kahden tonnin designerpuvusta. Se, jota käytetään muutaman tunnin, mutta joka ikuistetaan hääkuviin ja joka sitä myöden poltetaan kaikkien verkkokalvoille aikojen loppuun asti. Vaikka jos realistisia ollaan, niin ei kukaan kohta enää muista millainen helma siinä puvussa oli tai oliko koruvyö just ihan morsiamen tyylinen vai vähän vinossa. Jotenkin siitä THE hääpuvun löytymisestä on luotu myyttinen salamia (ei sitä makkaraa) ja tähtisadetta räjähtelevä momentti ja jos sitä ei tule, niin mitään oikeaa mekkoa ei vielä ole löytynyt. Sulhasenkin pitäisi vähintäänkin pyörtyä alttarille morsiamen nähdessään. Se saman morsiamen, jonka toinen on nähnyt melkein joka aamu viimeiset 5 vuotta yhtä kauniina kuin Sally Spectra herätessään. Ja silti on tätä kosinut. Omaan hääpukuuni jotenkin kasvoin (vaikka fyysisesti menikin hieman toisin päin) ja hääpäivänä, kun hiukset ja meikit tekivät kokonaisuudesta täydellisen niin kyllä sieltä peilistä ihan morsian kurkisteli. Kenkäfriikkinä luulin myös hankkivani jotkut todella mielettömät korukengät, joilla kipsuttelu olisi ollut tuskaa, mutta kun kauneuden eteen pitää kärsiä! Selailinkin erilaisia hääsivustoja ihan raivona ja vertailin toinen toistaan erikoisempia bling bling kenkiä. Jostain syystä en kuitenkaan koskaan niitä tilannut. Hääpukua ostaessani, myyjä lykkäsi puoliväkisin jalkaani teräväkärkiset satiinikorkkarit. Suureen ääneen hieman protestoin kengän mallia. Ei välttämättä ole se kaikkein imartelevin malli tälläiselle sirolle nelikymppiselle jalalle. Mutta ah! Ne oli niin hyvät jalassa! Löysin yllättäen ihan uuden maailman, jossa korkokenkien ei kuulukaan sattua ensimmäisen 5 minuutin päästä ja joilla voi kävellä vaikka koko illan! Pihalla! Kalliolla! Siis ihan ennenkuulumatonta! Mihin mä nyt noi kaikki ”taksilla ovelta ovelle”-kenkäni laitan? Olin myös haaveillut hienosta jenkkityylisestä kakusta. Sellaisesta jossa on monta kerrosta ja joka on koristeltu teeman mukaisesti simpukoilla, merihevosilla ja orkideoilla. Mausta viis, kunhan se on hieno! Seinä nousi eteen siinä vaiheessa kun #budgetwedding ja kakun hinta eivät ihan kohdanneet. Ei vaan millään pystynyt maksamaan 60 hengen kakusta 750€! Siis mistä ne sen kakun oli tekemässä? Kullasta vai? Ei siihen nyt oikeita merihevosia tarviis lähtee hakemaan! Jälkeenpäin ajateltuna tässäkin olis voinut päästä paaaaaljon helpommalla kun olis antanut miehen valita sen mansikkakermakakun ja käyttänyt senkin ajan ja energian johonkin järkevämpään. Tätä ei tietenkään kannattaisi sanoa ääneen, jottei toinen pääse sanomaan ”mitä mä sanoin”. Jotenkin mulla on sellanen fiilis, että kuulen tästä vielä. Pitkään…
Vihkimisen piti alunperin (siis mun haavemaassa) olla Soukan venekerhon takana rantatien päässä. Kävin paikan päällä edellisellä viikolla ja kuuntelin Youtubesta Your Songia ja tein muistiinpanoja siitä milloin mikäkin osa spektaakkelimaisesta sisääntulokomiteasta lähtisi liikkeelle ja missä kohtaa tuo maaginen kohtaaminen tulevan aviomieheni kanssa tapahtuisi. Häitä edeltävänä perjantaina huomasimme kuitenkin, että paikka jossa olin ajatellut sanovani Tahdon olikin jonkun virolaisen pakettiauton valloittama ja idyllistä vihkimisseremoniaa olisi ollut seuraamassa ei yksi vaan kolme spiidomiestä! Etusivu uusiks ja ”alttarin” siirto turvalliselle kalliolle venekerhon viereen.
Hääyö. Siitä jos jostain on kanssa luotu sellaiset paineet tuoreelle avioparille, että vähemmästäkin saa stressioireita. Itse olin nähnyt sieluni silmin kuinka yövytään isäni purjeveneellä siinä satamassa ja jolla seuraavana aamuna lähdetään idylliselle brunssipurjehdukselle hääseurueen kanssa hiusten hulmutessa tuulessa kuin Carolalla ikään. No, ensin se koko purtilo meinas jäädä Kreikkaan ja sitten Soukan laituriin olis päässyt vain tietyllä tuulella joka olis vissiin pitänyt mitata sormea nuolaisemalla. Hmpfh. Alan ymmärtämään miks äitini varoitti mahdollisuudesta että että isä tarjoaisi venettä ennakkoperintönä. Kannattaa kuulemma harkita kahdesti. Tai kolmesti. Jälkeenpäin ajateltuna pari yötä hotellissa oli täydellistä luksusta. Ainakin se voitti kolmannen vaihtoehdon sata-nolla. Ai mikä se olis ollu? No kotona. Omassa sängyssä. Oma äiti ja isä viereisessä huoneessa. Ei ehkä löydy wikipediasta kohdasta romanttinen hääyö…
Isoin luopuminen oli se ettei mun vanhin ystävä päässyt häihin. Me ollaan tutustuttu jo 80-luvulla tarinassa, johon liittyy leppäkerttuja muovimukissa (minä, muistetaan mainita) ja polkupyörä ilman apupyöriä (en minä, tämäkin aina muistetaan mainita). Meidän yhteiseen matkaan liittyy niin paljon muistoja, että tottakai olisin toivonut että tämä olis ollut myös yksi yhteinen lisää. Mutta sitten tuli jotain isompaa ja tärkeämpää kuin yhdet juhlat. Sellainen pieni rakkauspakkaus, yllätysversio (vaikka en kyllä ymmärräkään sitä miten kahden lapsen äidille VOI olla yllätys se miten niitä lapsia tulee. Pikkasen on bilsan tunnilla ollut muut asiat mielessä). 8279 kilometriä olis ollut minimiehen kanssa ehkä hippasen liikaa. Ehkä noin 10 tuntia liikaa. Toisaalta, jos haluaa nähdä asioiden positiiviset puolet, tämähän tarkoittaa vain sitä että HEL-MIA lennot on huolellisesti raapustettu kirjeeseen, jonka päällä lukee: Joulupukki. (Wink, wink)
No mikäs nyt sit on tän tarinan opetus? Niin. Mikä se on? Ai, etkö säkään tiedä? No, oota, yritän keksiä jotain fiksua… Äh, en haluis kirjoittaa mitään niin itsestäänselvää kuin että ”älä ota turhaa stressiä kaikista pikku yksityiskohdista” tai ”kukaan muu kuin sinä ei tiedä mitä kaikkea puuttui tai muuttui”. Mut kirjoitin sit kuitenkin. Silti, faktahan on se, ettei yksikään juhla mene ikinä ihan niin ku oot yksin yön pimeinä tunteina uneksinut. Ei edes silloin kun oot kirjoittanut kaikki ohjeesi noin seitsemän sivua pitkäksi polveilevaksi ohjeistukseksi (siis kuka tuollaista edes tekee, en kyllä tajuu… Anteeksi, vähän noloo). Silti, niistä saattaa tulla #parhaathäätikinä!
Mirvan Menomatkat 