Morjens! Me muutetaan!

644A0046Nyt on päässyt käymään sillä tavalla, että jonkun mielestä me tarvittiin vähän uusia näkymiä ja uutta pohjaa jalkojemme alle. Jonkun mielestä on ollut hauskaa lukea näitä meidän juttuja ja joku oli sitä mieltä, että meidän pitäis muuttaa.

Meillä tarkoitan tätä blogia ja jollain Vauva-lehden toimituspäällikköä! Kun on koko lukioajan saanut kuulla omalta äidinkielen opettajalta olevansa jokseenkin keskinkertainen kirjoittaja niin voitte kuvitella miten hellii itsetuntoa saada tällaista palautetta alan ammattilaiselta. Näin jälkeenpäin ajateltuna ei olis ehkä kannattanut ottaa niitä äikän maikan juttuja ihan niin vakavissaan. Se kun näki meidät oppilaat kuulemma väreinä (mä olin myrkynvihreä, kiva juttu), piti täysin validina opetusmetodina kivien koskettelua (siis kyseessä yhä edelleen äidinkielen ope) ja kokeili itsekin sekä lintsausta että näpistelyä ”kun kaikkihan sitä tekee”. Olisin siis saattanut tässä välissä kirjoittaa muutakin kuin sen gradun, jota kukaan ei varmaan ole lukenut kannesta kanteen. En edes minä itse.

No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja nyt siis musta tulee ihan oikea bloggari kun siirryn vauva.fi-sivustolle. Voinko mä siis nyt alkaa käyttään kaikki to-del-la omituisia vaatteita ja kutsua sitä muodin tulevaisuudeksi? Voinko mä nyt siis alkaa baarissa pyytään ilmaisia juomia koska ”eks sä tiedä kuka mä oon?”? Jos mä siis kävisin yhä muissakin baareissa ku maitobaarissa. Ja sielläkin töissä. Ja voinks mä nyt sanoo, että mun juttuja lukee kohta ehkä muutkin ku ystävät? Ja äiti ja anoppi, jotka on jo valjastettu jakamaan kaiken mitä mä kirjoitan nettiin. Siis kaiken.

Jatkathan säkin silti mun juttujen lukemista? Jookos kookos? Lupaan jatkaa samaa täydellisen luokatonta linjaa sekä kirjoitusten tason että aihealueiden kanssa. Ja jos sä luulet, että käydessäsi vauva.fi-sivustolla muutaman kerran viikossa susta aletaan levittään huhuja joko tulevana möhömahana tai sisällöllisesti arveluttavien mutta silti ah, niin viihdyttävien keskustelujen trollaajana, niin voin opettaa sulle miten selaushistoria tyhjennetään.

Jatkossa siis uusi osoitteeni on www.vauva.fi/mirvan_menomatkat. Tämän uutisen aiheuttaman alkujärkytyksen häiventämiseen suosittelen lukemaan ensimmäisen postaukseni vauva.fille. Tehdään tämä nyt helpoksi. Klikkaa tästä. Siis tuosta ”tästä”-sanasta. Ei siitä vaan siitä aiemmasta. Joka on eri värillä. *huokaus* toivotonta 😉

❤ Mirva

IMG_5360

 

 

 

Vauvamatkalla: Näin meillä järjestettiin 1-vuotissynttärit! Sisältää liiallista askartelua ja varoittavia esimerkkejä. 

   

Mihin ihmeeseen se vauvavuosi oikein hujahti? Se kaikkein vaikein vuosi? Se jolloin ei nukuta, parisuhde rakoilee (paitsi ei tietenkään meillä. Koska mehän ollaan täydellisiä. Tietenkin) ja koko elämän excel-taulukko pitää tehdä uusiks koska viimeisin päivitys ei vaan tue enää sitä edellistä versiota? Oliko se edes oikeasti noin vaikeeta? Vai vaikeampaa? Vai onko aika vaan kullannut muistot? Tai univaje?

En tiedä, mutta kliseisesti: päivääkään en vaihtais pois! (Tai no, ehkä pari niistä päivistä kun oon itse kiukutellut kuin pahainenkin kakara vois deletoida. Ei haittais yhtään.) Vaikka kaikki onkin mennyt enemmän tai vähemmän uusiks niin oon siltikin aika fiiliksissä siitä, millaiseksi mun elämä on muuttunut. Ei kuule oo lainkaan tylsää (paitsi välillä, mutta siitä mä valitan teille ja simsalabim! Ei oo lainkaan niin tylsää enää) eikä tarvii pohtii, että mitä sillä vapaa-ajallaan oikein tekis. Joka päivälle riittää uskomattomia seikkailuja kuten loppumattoman pyykkivuoren valloitusta tai räjähtäneen keittiön raivausta. Tätä kaikkea kun saa tehdä Duplo-miinakentällä hiihtäen niin onhan siinä aihetta juhlaan!

Ja mitä tekee äiti, jolla on aivan liikaa aikaa pitkin unettomia öitä suunnitella lapsen (ja isi paran, joka jakaa tyttärensä kanssa myös syntymäpäivänsä. Ei mitään omaa enää. Koskaan.) ensimmäisiä synttärijuhlia? No, antaa suunnitelmien lähteä lapasesta. Totaalisesti. Tai no, jos katsoo TV:stä Maailman övereimpiä juhlia tai jotain vastaavaa älyllisesti stimuloivaa laatutuotantoa, niin eihän nää ees olis juhlat. Korkeintaan juhlista ilmoittamiseen järjestetty tapaaminen. Tai niiden suunnittelun Kick off-tilaisuus. Eli loppuviimein eihän nää suunnitelmat lähteny ollenkaan käsistä. On se hyvä kun osaa asettaa asiat perspektiiviin, vai mitä?

  

  

Ei, en siis ollut suunnittelemassa luonnollisen kokoista yksisarvis-jääveistosta (mikä ei olisi edes mahdollista, sillä jos et sattunut tietämään, niin yksisarvisia ei ole olemassa, nih.) tai kokonaista sirkustelttaa takapihalle. Suunnitelmien lapasesta lähtö tarkoittaa yleensä kohdallani noita askarteluja. Ne on mun heikkous. Niinpä mä nytkin aloin suunnittelemaan suuria, mutta onneks toteutukset jäi kutakuinkin järkevälle tasolle. Ainakin omasta mielestäni. Paitsi miehen. Mutta siltä ei nyt kysytty. Nytkään.

Teemaksi valikoitui raikas minttu ja hempeä vaaleanpunainen. Ajattelin että ainakin osaa koristeista voisi sitten käyttää tytön huoneen sisustamisessa. Sekin kun on jotenkin oudosti jäänyt kesken. Tällä hyvällä tekosyyllä perustelin itselleni sekä ajallisia että rahallisia menetyksiä. Toimi muuten ihan erinomaisesti. Suosittelen vastaisuudessakin käyttämään tämänkaltaista itsensä huijaamisen muotoa. Kauheen kätevää. Löysin Facebookin hääkirppikseltä edullisia honey comb-palloja ja Eurokankaasta sopivaa kangasta viiriä varten. Kutsuja varten taas kaivelin (miehen mielestä) ehtymättömien askartelutarvikkeiden aarreaittaa ja löysin taas kaikkea kivaa. Pitäisköhän useamminkin askarrella kun aika monta kertaa kommentoin itselleni (koska kukaan muu ei kuunnellut) että ”Ai mulla oli tällaisiakin!”.

   

 Tarvikkeiden haalimiseen jälkeen jäi enää se toteutusvaihe. Ei paha. Tosin raskausajan ompelu-innosta taisi jäädä hieman glorifioitunut kuva sekä omista ompelutaidoista että koneen kunnosta (huollettu just vuonna -98). Olinkin unohtanut pari niistä kirosanasta, joita tämä harrastus aina eittämättä kaivaa minusta esiin.  Onneksi päätin jo suunnitteluvaiheessa, että viirien ompeluun riittää kanttinauhan kiinnittäminen, itse viirejä en todellakaan ala ompelemaan. Harkkosaksilla vaan viirit kutakuinkin saman kokoisiksi kolmioiksi ja kanttinauhaan kiinni. Alalangan säädöt oli kyllä ihan pepullaan, mutta onneksi ylälangan tikki näytti siistiltä. Eihän kukaan sitä viirinauhaa nyt niin tarkkaan rupee syynään. Eihän?

Kutsujen kanssa meinaa käydä vanhanaikaisesti. Eli että niitä ei olis ollut ollenkaan. Mä sit jo hätäilin ja laitoin kaikille kutsuttaville sähköisen ”save the date”-ilmoituksen menemään (sehän on niin trendikästä ja amerikkalaista, wau) sillä olisihan se ollut surullista jos ketään ei olis päässyt synttäreille. (Tässä kohtaa ironisuus-nappula on pois päältä. Musta on aina niin hiton surullista lukee niitä juttuja, kun jonkun lapsen synttäreille ei tuo ketään. Onneks meillä on kaveripiirissä paljon samanikäisinä lapsia, niin voi aina pakottaa ees jonkun tuleen.) Jos juhlissa oltais oltu vaan minä ja mies, niin olis ollu kauhee duuni photoshopata kaikkia kavereita niihin kuviin. Hirveesti töitä.

Sain kuitenkin kutsut värkättyä ja muutaman harjoituskappaleen ja miehen mielipiteen kärttämisen jälkeen olin niihin jopa itse tyytyväinekin. Näyttivät ihan omatekemiltäni. (Tässä saa ihan itse päättää onko se hyvä juttu) Postille (ent. Itella, ent. Posti) töitä, kun valittavat että pitää nostaa hintoja liian vähäisten lähetysmäärien vuoksi. (Geez, I wonder why! Kannattaiskohan miettiä miks kukaan ei halua lähettää niiden kautta kun usein Euroopasta tulee lähetykset Suomeen nopeemmin ku mitä kirje saman kaupungin sisällä. Pientä palvelumuotoilua kaipais tuo lafka jatkuvan nimen muutoksen sijaan.)

 Trendikkään ekologisesti kierrätin häistä ylijääneet kertisastiat (se siitä ekologisuudesta) ja paperipillit. Juomalaseiksi koristelin pilttipurkkeja jo häistämme tutuksi tulleella tyylillä. Tosin nyt leimasin niihin jokaisen juhlijan etunimen. Toimisivat siis myös paikkakortteina, jos olisi niin hienoista juhlista kyse. Nyt auttoivat lähinnä siinä että löysi oman lasinsa helpommin. Tosin mä taisin kyllä olla ainoa joka sitä omaa lasiaan etsiskeli. Ja useaan otteeseen.  Koristelu jatkui kun muistin varastossa (oikeasti ne on olleet tuolla saunassa, mutta kuulostaa paljon organisoidummalta kun valehtelee, että oon saanut ne varastoon asti.) Olleet valot, joita olen nyt koko talven ollut laittamassa tuonne pihalle. Eivät päätyneet siis ulos, vaan sain ne ripustettua nyt sitten sisään. Päätyvät seuraavaksi (sitten aikanaan, älkää hoputtako!) lastenhuoneeseen tunnelmaa luomaan. Meidän kodissa alkoi näyttämään jo ihan juhlilta! Oikein hyvä fiilis. Sellainen, että kyllä mä tän hanskaan. Kunnes tuli niiden tarjottavien vuoro. Mies yritti hellästi muistuttaa, että vaikka yleensä (siis yleensä) mun leipomukset maistuu hyvältä, niin jostain kumman syystä se visuaalinen puoli ei päädy muistuttamaan (edes läheisesti) sitä ohjeen kaunista kuvaa. Ei edes silloin kun vaikeusaste on helppo. Mun glögijuustokakun hyytelöpinnoite valahtaa pohjan ja täytteen väliin (en vieläkään ymmärrä miten se oli mahdollista) ja korvapuusteista tulee mieleen K-18 kaupan lelulaatikon sisällys (jos ymmärrätte mitä tarkoitan). Eli tässä vaiheessa järkevintä olis ollut ostaa tarjoilut ihan reilusti vaan kaupasta. Tai tilata joku ihana kakku joltain joka niitä todistettavasti osaa tehdä. Mutta ei. Ei, kun mä halusin tehdä itse.

Halusin tehdä cake popseja. Niitä joiden ohjeessa sanotaan, että ”vaikeustaso haastava”. Ja joista ystäväni sanoi, että älä tee. Ja joista monesta eri paikasta luin, että on noin sata eri tapaa, jolla ne saattavat epäonnistua. Niin silti. Että en mäkään ihan viisas ole. Että jos sä nyt pohdit niiden tekemistä niin lue tämä ja pohdi vielä. Ja sitten jos onnistut tosi hyvin, niin älä hyvä ihminen sitten ainakaan tule tänne ilkkumaan, että tein ja oli ihan helppoja ja kato kuinka kauniita tuli! Koska mulla niistä ei kyllä tullut kauniita. 

Voin tässä kertoa vähän niinkuin varoittavana esimerkkinä miten ne voi mennä pieleen: A) Teet tupla-annoksen taikinaa, jolloin myös paistoaikaa pitää lisätä, mutta et tiedä kuinka paljon. Tarkastelet puutikulla kakun kypsymistä tasaisin väliajoin, kunnes unohdat sen uuniin ihan vaan hetkeks ja sitten joudut silleen pikkasen kuorimaan kakun päälikerrosta roskiin, koska se hieman ”kuivui”. B) Pyörittelet kakkumassasta mielestäsi pienen pieniä palloja (ja tajuat jossain 50 pallon kohdalla, että massaa on ihan liian paljon), jotta ne sitten pysyisivät tikun nokassa. Olet siis lukenut kommentteja joissa liian suuret pallot ovat murtuneet painonsa alla ja olet (muka) viisas ja päätät selättää tämän aloittelijan mokan. Kunnes koitat laittaa pallon tikkuun, mutta nostaessasi tikun pystyyn, pallo valahtaa tikun läpi. Jaahas. C) Laitat pallot hetkeksi jääkaappiin kylmentymään toivoen, että ne sitten pysyisivät paremmin tikun päässä. Kohta huomaat olleesi väärässä. Toisaalta tieto siitä, ettei popseja voi asettaa pystyasentoon helpottaa sitä ongelmaa, ettei tikut pysyneetkään pystyssä sokerissa, niinkuin luulit. Eli eihän sinulla olisi edes ollut mitään mihin ne laittaa. D) Popsien kuorrutus suklaalla. Miten ihmeessä kuvissa se valkosuklaa on valkoista, kun mun versiossa se oli sellaista likaisen keltaista? Ja niin paksua että se jäi klönteiksi massapallon (haha. Automaattinen tekstinkorjaus ehdotti massapsykoosia. En kestä. Jotenkin olis sopinut tuohon fiilikseen) pinnalle. Jollainen sitä olis pitänyt ohentaa, mutta millä? Ei lukenut ohjeessa moisesta, ei. Onneksi tarpeeksi suuri määrä nonparelleja auttoi peittämään edes osan tuherruksistani. E) Esillepano. Koska popseja ei voinut laittaa esille pystyssä, niinkuin olis tarkoitus, niin päätin laittaa ne lappeeltaan lautaselle. Kaunis pyörällä siitä tulikin. Olin oikein tyytyväinen. Ainakin sen hetken, kunnes pragmaattisempi puoliskoni, jota mieheksenikin kutsutaan, kysyi että saakos noita muuten irti tosta lautasesta. Sai. Veitsellä. Että voitte vaan arvailla kuinka kauniita ne sitten olivat. Tämän pohjalta ei tarvitse kyllä pohtia voinko suositella näiden vääntämistä yhdellekään ihmiselle maan päällä. Hyviä niistä kyllä tuli. Ja niitähän on siis todella paljon. Oonko kertonut, että myös usein liioittelen noiden määrien kanssa. Nyt on sit cake pops-massaa pakkasessakin asti. Että tervetuloa vaan meille kylään. Tiedetään mitä kahvin kanssa tarjotaan. 

 Muita (enemmän tai vähemmän pieleen menneitä) tarjoiluja tyttäremme 1-vuotias synttäreillä esitti trendikäs smoothiekakku, pizzamuffinit, popcornit, cocktailpiirakat ja munavoi, pannukakut, lusikkaleivät, hedelmäkupit ja katkarapu-piparjuuritahnaleivät. Kahvi maistui hyvältä, sillä sen keitti ystäväni. Kun hän ilmoitti pääsevänsä juhliin, kysyin heti josko hän voisi myös keittää kahvin. Vastaus tuli nanosekunnissa: ”Kyllä! Tuon myös oman keittimen”.  Kertoo ehkä jotain kahvinkeittotaidoistani. Smoothiekakun väkersin pieniin Piltti-purkkeihin ja koristelin paperinauhalla ja puusydän-napeilla. Näyttivät siis onneksi kivoilta, sillä maku oli ab-jogurtista johtuen ainakin omaan makuun hieman liian hapan. Inhoan siis piimää ja jotenkin se koko kakku maistui musta piimälle. Yök. Cocktailpiirakat onnistuivat erinomaisesti. Ne oli siis sellaisia raakapakasteita. Että kätevä emäntä-pojot jäi kyllä niistä saamatta. Mutta munavoin tein ihan itse! (Vinkkinä muuten: laitetaan aina munavoihin raejuustoa joukkoon, niin saa vähän kevyemmän sekä kaloreiltaan että maultaan). Ja lusikkaleivät oli kanssa ihan loistavia. Ne olikin mummon tekemiä. Siis oikean mummon, ei minkä Saarioisten äidin äidin. 

   

  

Toivon sydämeni pohjasta, että vieraiden mieliin jäi  kuitenkin tarjoilujen sijaan ennemmin se ihanan lämmin fiilis, jonka he toivat mukanaan. Oli melkein (no okei, ihan oikeesti oli) tippa linssissä kun katseli noita meidän ystäväpiirin lapsukaisia leikkimässä yhdessä ja samalla mietti, kuinka paljon meidän juhlat onkaan muutamassa vuodessa muuttuneet. Meteliä on kyllä yhtä paljon. Ja iloa. Millaisia juhlia me tullaankaan tulevina vuosina juhlimaan! Saavat kreisibailut ihan uuden merkityksen sokerihumalassa hilluvien taaperoiden ja kahvia ei niinkään maun kuin määrän vuoksi juovien aikuisten ansiosta. En malta odottaa! 

  

Ruokamatkalla: Mutsit vaihtaa vapaalle – Ravintola Palma

Kuva Palman Facebook-sivuilta

Aina ei voi olla vaan äitimoodissa. Välillä tarvii saada olla myös vastuuton hempukka, juoda vähän viiniä ja juoruta ystävän kanssa. Vaikka sit oliskin niin että puolet ajasta puhuis siitä lapsesta. Kun onhan se niin ihana. 

Muistan kuinka ennen tytön syntymää käytiin vastoin varoituksia yhdessä perheneuvolassa. Siellä oli aiheena  isyys ja parisuhde. Isyys kuitattiin aidolla retrovideolla suoraan 80-luvulta, jonka mielenkiintoisin anti ei yllätys yllätys ollutkaan partasuisen proffan spektaakkelimainen paljastus, että ”isä on lapselle tärkeä henkilö” vaan huomion vei täysin videon grafiikat. Ne oli upeat. Voitte vaan kuvitella. Parisuhde-osassa meitä ohjeistettiin piirtelemään ympyröitä joiden oli tarkoitus kuvata roolejamme vanhempina, pariskuntana ja yksilöinä. Ympyröiden koolla ja päällekkäisyydellä piti jotenkin kuvailla sitä miten suuren osan minkäkin roolin uskoo vievän ja miten paljon tehdään yhdessä. Jos ohjeistus tässä vaikuttaa sekavalta niin ei se paljoa kirkkaammalta silloin neuvolassakaan vaikuttanut mutta uskottiin kun sanottiin että perheterapioissa tämä on paljon käytetty metodi. Että opetellaan sitten jos sinne päädytään.  

Kuva Palman Facebook-sivuilta

 
Pointtini tässä päättömässä löpinässä (kelaa, mulla on tässä ihan joku pointtikin. Nyt ruksia seinään.) oli se, että meidän äitienkään ei pitäis ihan hautautua sinne kotiin pieruverkkareissa ja tukka takussa, vaan joskus kannattaa nähdä se vaiva (vaikka tuntuukin ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta, tiedän) että kaivaa sieltä kaapin perältä ne kivat vaatteet, ne joissa ei tarvii huolehtia pystyykö maitobaarin avaamaan ns. juoksussa tai että pilaako pikku puklut kuosin symmetrian. Ja ehkä vähän poskipunaa. Se pelastaa aika paljon. 

Kun vihdoin saimme, ihanien ja ylistettyjen miestemme ansiosta (riittikö tämä julkinen kiitos vai tarvitseeko vielä jotain muuta?) buukattua kiireisiin kalentereihimme (omalta osaltani tämä on sarkasmia isolla ässällä. Ystäväni osalta… No, hän on jo palannut töihin eli voitte vetää johtopäätökset ihan itse.) tämän treffi-illan, niin stressin aiheeksi ei noussutkaan se mitä laittais päällensä (okei, se tuli sit myöhemmin) vaan se mihin mentäis syömään! Kun on viimeks käynyt kivasti ulkona syömässä joskus vuonna ”apuaenedesmuista” ja uusia mielenkiintoisia ravintoloita on noussut kuin sieniä sateella (mitä sanontaa en ymmärrä. En sienestä. En varsinkaan sateella) niin minkä niistä valitsisi, ettei sitten vaan joutuis pettymään? Koska olishan se oikeesti melkein itkupotkuraivarien paikka, jos valitsis jonkun ihan flobin. Tai tylsän ”ruoka”paikan. 

Kuva Palman Facebook-sivuilta

Tein tiukkaa tieteellistä ja journalistista vertailevaa tutkimusta tytön päikkäriajan hyödyntäen. Muutamastakin eri lähteestä pompsahti esiin Palma niminen tapas-baari. Ihan taustatietona: me ollaan heikkona tapaksiin. Yleensä varataan neljän hengen pöytä meille kahdelle, jotta kaikki lautaset, kipot ja kupit mahtuu. Yleensä saadaan myös omituisia katseita joko kanssa-asiakkailta tai tarjoilijoilta. Tarkemmin ajateltuna tämä saattaa tosin liittyä myös siihen ettei ehkä olla niitä hiljaisimpia ”syödään ensin ja puhutaan ehkä sitten”-ihmisiä. 

Tutkaillessani tarkemmin Palman ideologiaa tunsin selvää sielujen sympatiaa: tausta-ajatuksena on tarjoilla tapaksia rennossa 90-luvun hengessä. (Kas kummaa. Omat 30-vee synttärit juhlittiin teemalla 90-luvun Las Palmas. Ihan tossa muutama vuosi sitten…) Menu kuulosti herkullisen yksinkertaiselta, niinkuin tapasten kuuluukin olla. Mutta kuitenkin niissä oli joku hauska tvisti. (Onpa ärsyttävä sana. No to self: keksi joku muu). Taustapiruina häärivät Patronan ja Lucha Locon tyypit. Joten odotukset oli varovaisen korkella. 

Palma on pieni ravintola. Ei. Se on mini. Ihana. Intiimi olematta korni ja lämminhenkinen olematta lälly. En tiedä johtuiko tilasta vai seurasta mutta vaikka pöydät eivät fysiikan lakeja rikkomatta voi kovin kaukana toisistaan olla niin silti toiset seurueet eivät mitenkään häirinneet meidän iltaa. Aivan eri asia sitten onkin se häiritsikö meidän laatujutut toisia seurueita. 

Tarjoilija ymmärsi heti yskän ja suositteli alkuun skumppaa. Tai ehti ehkä puoleenväliin lausetta kun innokas ”joo” kajahti ilmoille. Tämän neuvoa-antavan avulla päädyimme ottamaan koko tapaslistan (paitsi ei tartaria eikä kananmaksaa. Täytyy kaikkiruokaisellakin jotain ruoka-angsteja olla.) sekä ahneuksissamme vielä yhden gambas raciones-annoksen. Sekin oli hyvää mutta kun on kerran tilannut jo koko listan niin pitäis tajuta ettei enempää ehkä tarvii. Muistetaan sit ens kerralla. Ehkä. 

Tapakset oli hyvän kokoisia ja ihan mielettömän hyviä! Mustekala oli pehmeetä, perunoiden kastike oli söötissä minipullossa, kukkakaali oli vaan taivaallista, liha- ja juustolautaset isoja… Takuuvarma ähky. Ruokakippoja lennätettiin pöytään sopivaan tahtiin ja vielä silleen diskreetisti ettei kaikkea tungettua pöytään yhtä aikaa. Ettei näytetty ihan miltään fiidereitten vuosijuhlalta. 

Kuka muistaa nää lautaset kotoaan? Käsi ylös!

 
Pienen pieni miinus siitä ettei Palmassa ollut lainkaan kermalikööriä. Joo joo, ollaan tylsiä mutta se kun on aina ollut meidän juttu. Espresso ja Baileys. Mutta ei onneksi mitään niin rikkomatonta perinnettä etteikö skumppa sitä korjaisi. Ja voin kuule kertoa että minimaalisinkin pettymys unohtui (tai eihän se unohtunut kun tässä siitä kirjoitan. Pöhkö. Mutta ei harmittanut enää. Yhtään.) kun tuli jälkiruuan aika. Ja jos joku nyt ihmettelee miten jaksettiin ottaa jälkiruokaa kun justhan oltiin ihan täynnä niin se on se toinen maha. Toinen maha! Ihan peruskoulumatskua. 
   
Mutta siis se jälkiruoka! Valkosuklaa catalana. Otettiin sellaiset tripit pitkin muistojen mukulakivikatua suoraan 90-luvulle. Muistatteko kun syötiin niitä tikkareita mitä dipattiin jauheeseen, joka sitten raksui päässä? (Nyt jos sulla ei oo hajuakaan, niin tarkista henkkareista syntymävuosi. Olet ehkä vaan liian nuori.) Se oli crack poppia (ei samaa ku se huume. Todellakaan. Luulisin). Ja sitä oli siinä jälkiruuassa! En kestä! Iik! Jamuitahysteerisiäihqjuttuja! (Ja kyllä. Just tuollaisella ilmeellä se nuori kokkipoikakin reagoi kun me fiilisteltiin tätä mahtavaa yksityiskohtaa. Tais taas avokeittiö saada yhden viivan miinukset-puolelle listaa.) Mutta siis jos jäi epäselväksi, niin arvostimme tätä pientä yksityiskohtaa erittäin, erittäin paljon. 

 Hipsiessämme hilpeinä kohti kotia  vannoimme, että tuonne me palaamme vielä. Jäi niin monella tasolla hyvä maku suuhun. Ja vaikka seuraavana aamuna lapsen kanssa Dublo-taideteoksia koostaessani hieman väsyttikin, niin olihan se sen arvoista. 

Palma – tapas way of life. Jos olisit ihminen, stalkkaisin sinut Facebookista, lähettäisin viestin ja ehdottaisin uutta tapaamista. Pian. 

 

Kuva Palman Facebook-sivuilta

 
 

Kuva Palman Facebook-sivuilta

 

Vauvamatkalla: Hei me kävellään! 

 Ette usko, mutta musta tuntuu että S lukee salaa mun blogia! Ja ei, mun hämmästyksen aihe ei lainkaan ole se että se osais jo lukea (koska onhan se nyt vaan niin taitava) vaan se että se tais oppia käveleen! Jonkun (kateellisen) mielestä se vois olla vaan äidin käsiin kaatumista, mutta koska siinä seisomisen ja tasapainon totaalisen katoamisen välissä jalat muutaman eri kerran koski lattiaan, niin mä nyt lasken tän kävelyks. Ja mistäs muusta se olis tän taidon tajunnut kuin jos lukee näitä postauksia. Ihan selkee syy-seuraussuhde minusta. Ihan yhtä vahva kuin siinä että koska kesällä syödään paljon jäätelöä ja silloin hukkuu eniten ihmisiä niin jäätelön syönti aiheuttaa hukkumisia. 

 Olen siis viime päivät viettänyt enemmän tai vähemmän lattiatasossa kädet auki houkutellen pikku tepastelijaa ottamaan niitä isoja pieniä askelia. (Nyt ymmärrän sanonnan baby steps. Voi muuten ihan hyvin ottaa vaikka miten monta askelta mutta silti koordinaatit vaan pysyy samana. Toisaalta, matkustamiseenhan näillä on palvelijat. Et miks vaivautua.) Typy kikattaa ihan hervottomasti jo päästäessään tuesta irti ja syöksyessään syliin. Mutta osaa se myös olla ovela. Kun palkintona on äidin syli, suukot ja kehut niin välillä skipataan se kävely-vaihe kokonaan ja tullaan lunastamaan palkkio. Kontaten. Ja ihan muina vauvoina ollaan muka täysin tietämättömiä siitä missä meni vikaan. 

 Nyt tais meidän perheessä alkaa uusi ”uhka vai mahdollisuus”-aikakausi. Toisaalta on ihanaa kun kohta ei tarvii jatkuvasti toimia kantojuhtana. Toisaalta pitää alkaa venyttään aikatauluja kunnon Hubba Bubba moodiin sillä voin myös kuvitella että tulee hetkiä kun joudun kaivamaan aikuisten zen-värityskirjaa esille odotellessani jälkikasvuni siirtymistä paikasta A paikkaan B eikä välttämättä sitä suorinta vektoria pitkin. Ja tietenkin minä itte-metodilla. 

 Toinen hitti ja huti momentti tullaan varmasti kokemaan kenkien kanssa. Taustatietona voin avata tätä problematiikkaa myöntämällä olevani itse ihan hieman kenkäaddikti. Ihan hieman vaan. Ja tällä hetkellä Melkein jo kuivilla. En oo viimeisen kuukauden aikana ostanut ku kahdet kengät. Muistaakseni. No joka tapauksessa, nyt kun miehelle voi alkaa näennäisen järkevästi perustelemaan kenkävalikoiman kasvattamista (tytön. Omien kenkien ostoperusteluihin otetaan vinkkejä vastaan) niin toisaalta saatamme olla jännän äärellä sen kanssa suostuuko tyttö pitämään kenkiä ollenkaan. Tai mikä vielä järkyttävämpää, suostuuko pitämään oikeanvärisiä kenkiä oikeiden vaatteiden kanssa! Ja kuinka monet kengät lapsella pitää olla jotta varmasti löytyy joka tilanteeseen ne oikeat? Mun pitää varmaan pyytää Juhista tekeen tyttärelleen jonkun kenkäkaapin.

 Tämän ihanan ja odotetun virstanpylvään lisäksi eräs toinenkin asia on viime viikon laittanut mun päätä vähän kierroksille. Onneks on olemassa ystävät ja äitien vapaaillat. Mutta siitä sitten lisää ensi viikolla! 😉

Vauvamatkalla: Ensiaskeleita odotellessa

 Ihmislapset ei oo niinkuin eläinlapset.  Noin niinku periaatteessa.  Jos et tienny. (Jos et oikeesti tienny, niin suosittelisin soittamaan biologian opettajallesi ja kertomaan ettei ehkä kannata rehvastella olevansa mikään kovin kummonen kansankynttilä) Siinä kun vastasyntynyt varsa esim nousee jaloilleen jo muutaman tunnin ikäisenä, passauttaa vauva omia hovinarrejaan, joita myös vanhemmiksi kai jossain kutsutaan, keskimäärin noin vuoden verran ennenkuin hänen korkeutensa päättää laskeutua tavan kansan joukkoon ja ällistyttää alamaisiaan taidoillaan. (Tässä kohtaa kansa hurraa ja taputtaa: On se taitava!)

 Meillä tuo tyyppi pitää meitä vielä kantotuoleinaan ja antaa odottaa ensiaskeleita. Se ei tosin tarkoita sitä, etteikö pikkuneiti pyörremyrsky  liikkuisi. Konttauksesta löytyy sekä ”joo, joo, ihan kohta”-vaihde että ”äkkiä tekemään tihutöitä kun äidin silmä välttää”-turbovaihde. Pelisilmän puutteesta häntä ei ainakaan voi syyttää, sillä nanosekunninkin kuilut vartioinnin pettämisessä saattavat johtaa rappusten valloitukseen tai luvattomaan pesuhuone-ekskursioon. Pitää äidin sopivasti varpaillaan koko ajan. On se hauskaa. (Tähän se sarkastinen ja hieman väsynyt hymähdys) Typy myös seisoo ilman tukea ihan vallan mainiosti ja huojumisesta huolimatta osaa myös laskeutua pehmeästi kuin parhaimpien lomalentojen kapteenit. Humalaiset turistit vyölaukkuineen ja Karjala-lippiksineen vaan puuttuu. Onneks. 

 Koska mä olen mallia nythetikaikkimulleäkkiäniinkuinolisjo, niin halusin ehdottomasti hommata tytölle taaperokärryn. Jos se vaikka vähän auttais tossa kävelyn oppimisessa  Mutta koska olen myös ärsyttävä värinatsi ja neuroottinen värikoordinoija niin  enhän mä kelpuuttanut niitä kaikenmaailman lapsellisen värisiä (eihän ne kärryt sille lapselle ole. Eiku…) ja sisutukseen vaan nyt yhtään sopimattomia kärryjä meille. Ehei. Itsehän ne piti tehdä. Koska onhan tässä nyt ihan liikaa vapaa-aikaa eikä mitään järkevämpääkään tekemistä. Että silleen.

 
Bongasin Tori.fistä halvalla käytetyt Brion taaperokärryt ja ilmoitin kotona että hion niistä maalit pois ja maalaan uusiks. Miehen pitäis vaan purkaa se osiin. Sit sillain sopivasti unohdin aina sen hiomisen tai sit tuli jotain muuta ja hups keikkaa, miehen meni hermot ja se hio sen mun puolesta. Kauheen kätevää. (Tää on myös toiminut kerran vanhemmillani, kun ilmoitin että haluan bataattilaatikkoa jouluna ja teen kyllä itse, mutta kun ei alkanut pehva liikkuun sohvalta niin isä teki sen mun puolesta. Hyvää oli.) Ennenku alatte ilmotteleen johonkin miesten suojeluun eli tekeen misuja (oliskin muuten viime aikojen parisuhdekeskustelujen valossa ihan tarpeellinen instanssi) niin kerron, että kyllä  mä sen sitten maalasin. Ehkä hienoisen panostuksen alla, mutta maalasin kuitenkin. Ja ihan kiva siitä tulikin, vaikka itse sanonkin. (Jos joku muu olis kehunut, niin ei tarttis ite mutta näillä mennään)

Käytin Chalky Vintage Look-maaleja ja näytin kulmille hieman hiomapaperia. Alle kunnon kerros valkoista ja sitten päälle kuivalla sudilla vaaleanpunaista.  Taisin hioakin sitä pintaa vielä vähän lisää. Mitä suurpiirteisemmin tän tekee, sen parempi. Olen maalannut samalla tekniikalla S:lle myös lelulaatikon Legoille. Että ovat sitten samaa sarjaa ja sopivat söpösti huoneen sisustukseen. Kun se huonehan siis tulee aina oleen ihan ku jostain sisustuslehdestä. Tip top ja kaikki tavarat paikoillaan värikoordinoiduissa laatikoissa. Että tervetuloa vaan hermoromahdus, sulle pedataan täällä paikkaa ihan urakalla. Lisäksi olen ”ihastuttanut” kaasojani itsemaalatuilla valokuvakehyksillä, joihin laitoin kuvat meistä häissä. Olen toisella kaasoistani nähnyt tämän kehyksen yöpöydällään. Joko hän oikeasti tykkää siitä tai sitten reppana joutuu aina kaivamaan sen kiireessä esille kun olen tulossa käymään. Oisko yllätysratsian paikka?

   
   
Pysyäkseni taas totuudessa niin tuohon maalaamiseen se mun osuus taas jäi. Mies sen kokos, laitto kunnon gripin (oikean värisen, tietysti) ja kiikutti tytölle käyttöön. Taisi siis itsekin innostua tästä tuunausprojektista. Voisin kuvitella ettei ole viimeinen kulkuväline joka tytölle päätyy hieman muuna kuin vakiona. Että niitä viritettyjä mopoja ja poliisisetien puhutteluja odotellessa. Perustanpa jo jonkinlaisen sakkotilin.

Sillä isäänsä on tuo tuulispää tullut. Painelee kärryllä olohuoneesta eteiseen ja takaisin. Välillä jää jumiin ja pitää auttaa, välillä hyppää itsekin kyytiin seisomaan ja vaatii että työnnetään. Mitä kovempaa, sen parempi. Nyt alkaa osoittaa merkkejä siitä, että haluaisi potkia toisella jalalla lisää vauhtia. Askel on koko ajan vakaampi ja tuntuu, että se voisi ihan koska tahansa ottaa sen ensiaskeleensa. Jos vaan luottaisi. Ja mä katselen vierestä hengitystä pidättäen, että mihin se mun pieni vauva oikein on hävinnyt?!

  

Vauvamatkalla: Onni on oma huone. Vai miten se nyt oli?

 Me ollaan oltu siirtämässä tyttöä omaan huoneeseen nukkumaan ehkä noin kolme kuukautta. Tai neljä. Projektin keston perusteella vois luulla, että a) matka olisi pitkä tai b) se sisältäisi sarjan monimutkaisia ja laajamittaisia tavaransiirtoja joita ei ole voinut toteuttaa ilman muuttopalvelua. Totuus on kuitenkin ollut se, että lukuisien tekosyiden viidakko on toiminut kamalan kätevästi muuttoa estävänä elementtinä. Ensin oli tulossa se Espanjan reissu (siellä se nukkuu kuitenkin meidän kanssa niin ihan turhaa). Sitten tultiin kotiin niin pitihän tilanne normalisoida. Ihan välttämätöntä. Joo. No sitten oltiin kipeitä jolloin ei voi mitään muutoksia lähtee tekeen. Ja olisihan se kato pitänyt saada sisutettua kuntoon ennen muuttoa. Koska vauvahan siitä ymmärtää ihan hirveesti. Sitten en vaan ehtinyt, saanut aikaiseksi, muistanut. 

 Kunnes yksi päivä jätin ajattelun hetkeksi sikseen, nappasin pinnasängyn kainaloon ja raahasin sen naisellisesti puhisten ja puhkuen tytön (melkein) omaan huoneeseen. (Melkein koska se toimii vieläKIN kotina myös kaikenmaailman lastenhuoneeseen sopimattomalle romulle kuten crostrainerille, pölyiselle sellaiselle, sekä miehen pelipenkille. Niin juuri. Luit aivan oikein. Huokaus) Tämä hurahdus oli osa viikkosiivous-angstia mikä selittää hetkellisen katkoksen ajattelussa. 

Meinaan sillä sekunnilla kun sänky oli paikoillaan ja sen vanha paikka meidän makkarissa suorastaan ammotti tyhjyyttään, meinasin purskahtaa itkuun. Nytkö se nyytti jo lähtee? Kohta se jo luuhaa yötäkin pois kotoo ja varmaan ihan vähän ajan päästä muuttaa jo poiskin. Enkö enää saakaan kuunnella sen tuhinaa, kääntymisiä, inahduksia ja samalla kirota sitä että jos JOSKUS sais ihan koko yön nukkua putkeen. Olin kohdannut ensimmäisen eroahdistuskohtaukseni. Eiku ensimmäinenhän taisikin olla jo silloin kun se nukku niitä pitkiä päikkäreitä vaunuissa (ah niitä aikoja). Tää oli siis jo vähintään toinen. Oonkohan mä jotenkin poikkeavan läheisriippuvainen? Mutta siis eikös se eroahdistus pitänyt olla vauvojen juttu? Onko se näin tarttuvaa?

 No, mä sit suunnittelin että nukun muutaman yön siinä tytön huoneen nitisevällä sohvalla, ettei pikku mussukka vaan ahdistu yllättävästä nukkumispaikan vaihdosta. (Ihan niinku se ei olis koskaan aiemmin muualla nukkunut. Niinku mökillä. Tai veneessä. Tai Espanjassa. Just.) Ystäväni sit kuitenkin puhui mulle (hetkeks) järkeä päähän ja annoin tytön mennä ihan rauhassa yksinään nukkumaan. Tai siis nukutin sen sinne omaan huoneeseensa ihan niinku aina meidänkin huoneeseen. Eihän siinä muuttunut ku tapetti sängyn vieressä. Noin niinku periaatteessa. 

Tässä on nyt neljä yötä treenattu ja voin sanoa, että ei mennyt alusta asti ihan putkeen. Tais olla omassa takaraivossa jo se fiilis ettei homma onnistu, niin sitten mokasin jutun omalla hötkyilylläni. Ekana yönä nappasin paketin meidän sänkyyn jo vähän sen jälkeen kun tuhkimon kärryt oli muuttuneet kurpitsaksi ja tytön pyöriessä loppuyön siinä vieressä, epäilen että ne olivat siirtyneet mun silmien alle. Siis ne kurpitsat. Toisena yönä jatkoin maanista jokaisen inahduksen kuuntelua ja ravasin pinniksen luona asettelemassa intiaani Seisovaa Karhua takaisin makuuasentoon. Sitten kun typy nukahti, niin itse valvoin pahimmillaan seuraavaan herätykseen. Kurpitsat alkoivat muistuttaa jo maalaismarkkinoiden palkintoversioita. Kolmantena yönä luovutin ja nukuin puolet yöstä siinä sohvalla. Oli ainakin lyhyempi matka työmaalle. Moraali (ja huumori) alkoi rapistumaan kuin Sotsin olympiakylä. 

 Neljännen yön iltana tyttö oli superväsynyt, koska kaiken hyvänhän kruunaa se, ettei nukuta päikkäreitä. Joo siis aivan mahtava pikku mauste tähän kaikkeen. Mietin jo että mitäköhän tästäkin tulee. Ensimmäiset itkut kävin lohduttamassa jo puoli 12. Ei oo todellakaan tytön tyylistä herätä tuollain itkien ihan kunnolla. (Jälkikäteen ajateltuna saattoi liittyä päivän dramaattiseen hylkäämiskokemukseen johon liittyi äiti ja 10min vankeusaika kuntosalin lapsiparkissa, mutta tästä projektista sitten myöhemmin lisää) Mietin jo että nyt taidetaan juosta sängyn vieressä tunnin välein. (Löytyyköhän tuo pinnisjuoksu Heija Heijasta? Että jos ottaisin ihan kuntoilun kannalta? Lisäpainot nilkkoihin?) No, seuraavan kerran heräsikin heti perään kello viisi! Siis nukuin ainakin viis tuntia putkeen! Uskomaton fiilis! Ja siis silloinkin heräsin itsekseni ja ihan vaan hetken mietin että onkohan se tyttö hengissä siellä kun ei mitään kuulu. Puoli kuudelta kävi käsky alamaisille ja prinsessa noudettiin meidän sänkyyn. Tapahtui vielä toinenkin ihme, sillä nukkumatti tainnutti tyypin uudestaan ja se heräs vasta puoli kahdeksan! Jos ei kahta ilman kolmatta niin tänään kyllä lottoan. 

Olisko tää pitänyt tehdä aikaisemmin? Ehkä. Olisiko tyttö ollut siihen valmis? Ehkä. Olisinko mä ollut siihen valmis? En todellakaan! Meneekö tästä eteenpäin kaikki helpommin? Tuskin. Nukkuuko tyttö jatkossa aina vaan omassa sängyssä? Tuskin. Oonko kuitenkin tyytyväinen että tehtiin tää? Ehdottomasti! Kaikkein rankinta tässä tulee olen se että joutuu ihan nouseen ylös, käveleen ainakin 10 askelta toiseen huoneeseen ja vielä takasinkin!  Toisaalta kaikkein (ainakin melkein) ihaninta tässä on se, että saa taas iltaisin lukea. (Tai siis nukkua kirjan kanssa kunnes siippa tökkää ja julmasti herättää vaikka mä ihan vaan vähän lepuutin silmiä). Omaa aikaa! Ainakin 5 minuuttia lisää joka iltaan. Huimaa! Eiköhän tää oo ihan win-win situaatio sillä luulen että myös S nukkuu jatkossa paremmin. Saa lisää omaa aikaa kun läheisriippuvainen mutsi ei oo koko aikaa vieressä hössöttämässä. Mutta eihän siitä nyt sit kasva liian itsenäinen? Et kai se nyt joskus vielä haluaa nukkua mun kainalossa? Ees välillä? 

  

Vauvamatkalla: Äidillä on tylsää!

 Tätä ei varmaan sais sanoa, mutta mulla on tylsää. (Olipas teriniittimäinen aloitus. Mäpä deletoinkin tuosta heti kärkeen itsestäni salaa ottamani kuvan, jossa tuijotan seinää tyhjä katse silmissäni.) Päivät kotona tuntuu olevan toistensa kopioita (hieman rakeisia ja värivirheellisiä) ja ne tuntuvat koostuvan pääsääntöisesti seuraavan ruokailun tai nukkumaan menemisen odottamisesta. (Tajusin just että aikalailla vuosi sitten mä valitin samasta asiasta. Ground hog day-ilmiöstä. Ei kai tää  vaan oo joku  jokavuotinen  perinne!?) Päivät vaan valuu käsistä ilman että teen mitään järkevää (Ei nyt mitään ”sähän teet tärkeintä mahdollista työtä”-juttuja. Antakaa mun velloa itsesäälissä. Se on niin rakentavaa). Koko ajanhan sitä jotain puuhastelee, mutta mistään ei jää mitään jälkeä. Tää lapsen kanssa kotona oleminen on just tällä hetkellä tylsää. Niin tylsää.

Mutta eihän näin sais tuntea! Munhan pitäis olla onneni kukkuloilla (on siinäkin muuten sanonta). Tämähän on parasta mahdollista aikaa kun saan olla ton pienen murusen kanssa koko ajan. KOKO AJAN! Ja saan siitä rahaakin. Ihan niin paljon, että voi tehdä mitä vaan tällä vapaa-ajalla. Tai sitten voi tosiaankin käyttää sen vapaa-ajan siivoamalla kotia ja olemalla harmistumatta siitä, että silti on koko ajan sekaista, kokkaamalla ruokaa, jota jälkikasvu ei välttämättä halua syödä, kierrättämällä pahvia, jos ehdit ennenkuin lapsesi syö sen, pesemällä pyykkiä joka kohta on taas likaista. Tee työtä, jolla on tarkoitus. 

 Viime päivien pakkaset ja siitä johtuva kotiaresti on aiheuttanut myös mökkihöperyyttä jopa siinä määrin, että olen melko vakavasti harkinnut (lue: maanisesti googlettanut ja ääneen jupissut niitä syitä miksi ei voi lähteä)  äkkilähtöä Thaimaan aurinkoon. Jos tuo miekkonen olis helpommin ylipuhuttavissa ja edes puoliksi yhtä impulsiivinen kuin itse olen, niin oltais jo matkalla. Alkaa vaan tää pimeys ja kylmyys pikkasen kaivertaan korvien välistä. Miten ihmeessä mä oon ees syntynyt tämmöseen maahan? Tää pitäis olla jotenkin laitonta. Kenet tästä voi saattaa vastuuseen? Voiko pakkasta vastaan lakkoilla?

 Olen nyt jo muutamaan otteeseen kerinnyt myös pohtia kotiin jäämiseni järkevyyttä. Olisko sittenkin pitänyt mennä jo takas töihin? Oon käynytkin hieman töissä puuhastelemassa ja auttelemassa. Ja ai vitsi, miten hyvä fiilis on ollut. Ihan niinku olisin hyvä jossain. Ja tarpeellinen. Että ei niitä kouluja nyt sit ihan turhaan tullutkaan käytyä. Toisaalta tekis siis hyvää palata kokonaisten lauseiden ja vastavuroisten keskustelujen maailmaan. Sinne missä hiukset pitää harjata joka päivä ja päivän vaatetukseksi ei riitäkään verkkarit ja venynyt toppi. Kuitenkin pykii vastaan se ajatus että laittaisin tuon tytön jo hoitoon. Eihän se vielä edes kävele! En kyllä tiedä mitä sekin nyt muka muuttais vaikka käveliskin, eihän se silti yhtään vanhempi olis. Enkä mä valmiimpi. Ei taitais työnantaja maksaa palkkaa siitä, että itkisin ikävääni vessassa puolet päivästä ja soittelisin päivähoitoon toisen puolen. Ei hitto, miten ristiriitaista. Tätäkö se nyt sitten on jatkossakin. Haluat yhtä ja toista, mutta et halua yhtä etkä ainakaan toista. Taidan varata ajan työpsykologille heti ensimmäiselletyöpäivälle…

   
Ja samalla kun kirjoitan tätä, niin haluisin mennä tonne ylös ja pussailla sitä pientä tuhisevaa nyyttiä. Ihan vaan tarkistaa että sillä on kaikki hyvin. Koska se on mun kaikki. Vaikka en kyllä todellakaan mene. Se nukkuu ja hyvä niin. Rakastan sitä tyyppiä enemmän ku on mahdollista ees määritellä. Mutta silti mulla on sen kanssa välillä tylsää. Eikä se oo sen vika. Se nyt vaa on.

P.S. Älä huolestu. Ota happee. Ei asiat nyt ihan niin huonosti oo. Kuhan valitan (ja tähän sopiva meemi). Kohta toi perkeleen lumisade ja pakkanen hellittää ja me lähdetään ulos. Johonkin missä on aikuisia. Alan pikku hiljaa ymmärtää vanhuksia jotka käy kaupoissa vaan juttelemassa myyjille.