Hääpäivädinnerillä Tallinnassa – Noa

Julkaistu 18.8.2016

Noa.jpg

Olimme Tallinnassa viettämässä pumpulihääpäivää ja halusimme syödä jotain ihan muuta kuin pumpulia. Menee ihan kylmät väreet kun ajatteleekin pumpulin nitisevän hampaissa. Yyh. Toisten mielestähän se eka hääpäivä on paperihääpäivä. Ei siis paljon parempi ajatuksena.

Mä en oo sellainen trendikäs Tallinnankävijä, joka osais repäistä takataskusta kymmenen siisteintä ruokalaa Tallinnasta, sellaisia jossa käy vaan ne jotka on vihkiytyneet suuriin salaisuuksiin tai on muuten vaan ubercuul. Mutta mulla on työkaveri, joka tietää siitä kaupungista aika paljon. Mä käytin sitä ihan sumeilematta hyväkseni ja sain suosituksen. Speksit oli, että ei liian fiiniä, hyvää ruokaa, kiva miljöö ja kunnon kokoiset annokset. Ei jaksa mitään piperrysjuttuja, joiden jälkeen joutuu meneen Mäkkäriin. Se on vähän sellanen fiiliksen tappaja jos joutuu juhlamekossa seisoon jossain snägärin jonossa ja miettiin että kaikilla mausteilla vai jättääkö kurkkusalaatin kuitenkin pois kun se aina valuu käsille.

Työkaverini ehdotti Noaa. Se ei olekaan ihan siinä keskustassa vaan pitää hypätä taksiin. Tosin se taksimatkakin oli kiva. Kun aina on vaan hengannut siinä keskustassa niin oli hauska nähdä edes muutaman kilometrin vanhan kaupungin muurien ulkopuolelle. Mielenkiinto laajempaakin Tallinnan tutkimusmatkaa kohtaan heräsi, mutta tällä kerralla mentiin kuitenkin vaan sinne ravintolaan. Oli nälkä.

Noa sijaitsee rannalla ja käyttää kyllä häpeilemättömästi hyväkseen maisemaa. Merinäköalapaikat on maksimoitu jumalattoman suurien ikkunoiden myötä ja kauniista auringonlaskusta pääsee nauttimaan ihan urakalla. Eli siis: romantiikka-pisteet check.

Ruuat oli ihan mielettömiä. Kauniita, maistuvia, hyvän kokoisia (eli riitti, mutta ei tarvinnut olla jenkki, että sai syötyä). Alkupaloiksi valitsimme Black Angus Raw:n (eli sellainen carpacciohenkinen iso klöntti todella mureaa lihaa) ja Tonnikalan. Molemmat laatuun nähden edullisella 12e hinnalla ja koko rahalla sai kyllä makua. Pääruuaksi tilasimme lampaan karetta ja kampasimpukoita thai-henkisesti. Mutta ei sillain muovituolipaikka-henkisesti vaan enemmän ehkä sellaisella Farang-tvistillä. Jälkiruuat (Josper Banana ja Chocolate hot & cold) oli hyviä, mutta ei ihan yltäneet siihen samaan yllätykselliseen tasoon kuin alku- ja pääruuat. Viinit sopivat ruokien kanssa kuin se kuuluisa nenä päähän. (Mikä ei sitten tarkoita että niitä olis tarvinnut juoda niin paljon, ettei se nenä enää sovi siihen päähän. Just saying.). Ja hintalappu oli järkevä (alkudrinkit, alku-, pää- ja jälkiruuat, kahvi+likööri, viinit yhteensä 110e), eli ei tarvii loppukuukautta syödä hernekeittoo.

Jos olet matkalla Tallinnaan ja haluat syödä hyvin, nauttia kauniista maisemista niin voin suositella Noaa. Oikeestaan Tallinnaan vois mennä ihan vaan Noan takia. Ens kerralla me kyllä otetaan sinne Sipu mukaan ja ollaan sitten tällä kertaa se pariskunta, jotka vuorottelevat lapsensa perässä juoksemisessa. Ellei muuten niin myötätunnosta sitä perhettä kohtaan, jonka vuoro oli viimeks. Tarjotaksemme jollekin toiselle lapsensa kotiin jättäneelle pariskunnalle viihdettä ja hyvän fiiliksen siitä, että ovat päässeet nauttimaan illallisestaan ihan situen. #laitahyväkiertämään

Aikuisten kesken Tallinnassa – hääpäivän viettoa ja huonoa omaatuntoa

Julkaistu 16.8.2016

hääpäivä.jpg

Meillä oli tuossa viikko sitten ensimmäinen hääpäivä. Sellainen pumpulinen siis. Ja koska itse olin ehdottanut sellaista järjestelyä, että lahjojen sijaan vuorovuosina järkkäillään toinen toisillemme jotain hääpäiväjuhlallisuuksia, niin eihän siinä auttanut kuin kaivella hyvien ideoiden pussukkaa ihan pohjia myöden ja laittaa yllätystä kasaan. (Ja siis mitä mä oikein ajattelin? ”Ei tarvii mitään lahjoja”. Kyllä sitä ihminen on välillä tyhmä.)

Olin suunnitelmissani hieman itsekäs. Siis ihan sillain terveesti vaan. Halusin irtioton arjesta ja vähän sellaista aikuisten kesken juhlimista. Tiettäkste? Sillain ettei tarvii ravintolassa joko juosta lapsen perässä tai sitten istua yksin kun on toisen vuoro leikkiä Usain Boltia. Tai Boltia. Sitä koiraa. Ja sillain ettei tarvii miettiä voinko ottaa vielä toisenkin lasin viiniä. Tai mennä ajoissa nukkumaan. Tai… No, kyllä te tiedätte.

Päätin siis, että perjantaina me lähdetään kohti Länsisatamaa ja koko viikonlopun vietämme Etelä-Helsingissä. (Tää tarkoittaa siis Tallinnaa. suom.huom.) Lillutaan kylpylässä, käydään hieronnassa, syödään hyvin ja juhlitaan.Tän Juhis varmaan arvaskin, vaikka herrasmiehenä yritti esittää, ettei ollut mitään hajua. (Ei Oscaria tästä roolisuorituksesta). Mutta sitä se ei arvannut, että lauantaina kylpylässä ihan iholle asti sukeltanut heppu oliskin hänen bestmaninsa ja että allasbaarin tiskillä maljaa nostaisikin koko meidän hääseurue, bestman ja kaasot puolisoineen. Ullatuus!

Tällaisten kinkereiden harvinaisuus on samaa luokkaa Big Footin näköhavaintojen kanssa: neljästä pariskunnasta kolmella on alle 3-v lapsi. Että ihan ei joka viikonloppu saa tätä jengiä kasaan ilman niitä pikku vipeltäjiä. (Tapahtuman harvinaisuudesta johtuen voitte vain kuvitella, että viikonlopun kuvamateriaali oli samaa tasoa niiden Big Foot-kuvien kanssa…)

Oli siis aivan mahtava viikonloppu. Mutta samalla tuskainen. Mun pään sisällä nimittäin jylläs niin ristiriitaiset fiilikset että mietin jo ilmoittautumista Kauniiden ja Rohkeiden käsikirjoitus-tiimiin. Kesken naurunremakan tuli meinaan se hidastus ja jähmetys ja kauhee ikävä. Mun ja Sipun henkinen napanuora on kesän aikana lyhentynyt taas ihan minimiin ja vaikka se symbioottinen elämänmuoto alkaakin kiristään kaikkien pinnaa, niin silti olikin yllättävän haikeeta kun se ei ollutkaan mukana. Kaikkialla näki vaan suloisia lapsia ja mietti, että voi vitsi ku Sipukin olis tässä, kun se niin tykkäis tästä ja tosta ja…

Ja sitten vielä se huono omatunto. Oonko ihan huono äiti kun ensimmäisen päiväkotiviikon jälkeen tunteettomasti hylkään lapseni vaan jotta pääsen miehen kanssa pois. (Oikeesti en haluu tähän mitään sellaisia vastauksia, että MÄ en kyllä olis lähtenyt koska MÄ oon uhrautuvainen äiti ja MÄ kyllä pystyn odottamaan, että mun lapseni on täysikäinen ennen kuin alan itse elään koska MÄ olen täydellinen äiti. Että pidä vaan ne mielipiteet siellä paremman äidin käsikirjan välissä.) Kovasti yritin itselleni vakuutella ja järkisyin perustella että mummi ja Bobi-koira ovat Sipulle niin läheisiä ja rakkaita että sillä on kaikki hyvin. Että loppuviimein tää tekee kaikille hyvää. Että tää on ihan ok.

Ja niinhän se olikin. Ja jos ei koskaan ole terveesti itsekäs ja vaan suorittaa äitiyttä, koska jonkun mielestä niin pitää tehdä, niin jossain vaiheessa palaa loppuun. Ja unohtuu se, että oletkin ihmisenä jotain enemmän kuin äiti. Olet vaimo. Ystävä. Nainen (vaikka käyttäydytkin kuin pahainen pikkulikka). Kyllä näistä rooleista ja niiden keskinäisistä ristiriidoista saa ihan hyvät skitsofrenia-bileet aikaan. Ei sihen tarvita enää mitään ”Täydelliset äitylit”-ryhmän joukkolynkkausta.

Mutta nyt juuri mä tarvitsisin unta. Paljon unta. On se vaan niin pirun raskasta olla terveesti itsekäs.

Miten iltojen koreografia onkaan muuttunut lapsen myötä

Julkaistu 11.8.2016

nauru.jpg

Tajusin tuossa hiekkalaatikolla istuessani, että on pikkasen muuttunut tuo arki-iltojen aikataulutus ja sisältö. Siinä missä ennen pyyhälsin suoraan töistä salille ja kotiin vasta ehkä siinä kasin maissa, niin nyt saan käyttää kaiken malttini, jotta en tööttäilisi iltapäiväruuhkassa päästäkseni mahdollisimman nopeasti kotiin. (Jumankauta, miten vaikeeta se on ymmärtää, että jos siinä saa ajaa 60 km/h niin vois sit kans ajaa sitä pirun kuuttakymppiä!) Punttien nostelun sijaan nostelen sitten sitä ihmiskahvakuulaa, kutittelen ja pussailen. Sitä harvemmin tein punttiksella. Mies kun käy eri salilla.

Meillä oli myös paha tapa (tai mikä paha tapa se nyt oli, ihan vaan tapa) syödä sohvalla telkkaria katsoen. Mietin monesti, että mihin ihmeeseen me tuota ruokapöytää ees tarvitaan. Kerää vaan kaiken maailman rojua. Ja pölyä! Argh! Nyt kumma kyllä, istutaan joka päivä ruokapöydän ääressä ja syödään ihan sillain toisiamme katsoen ja joskus jopa puhutaan jotain! No, ollakseni ihan rehellinen niin ei niiden keskustelujen taso vieläkään kovin korkeakulttuurisella tasolla ole, lähinnä aihepiirit sivuavat lapsen erinäisten aineenvaihdunnallisten aikataulujen tarkistamista tai seuraavan päivän kauppareissu-nakkien jakamista KPS-menetelmää hyväksikäyttäen.

Ennen vanhaan myös usein nukahdin siihen sohvalle just ennen kympin sarjan loppuhuipennusta. Tai siis yritin kyllä väittää etten nukkunut, mutta jäin aina kiinni kun en tiennyt kuka oli murhaaja. Nyt pääsen istumaan pehvallenikin vasta siinä ysin maissa. Eikä sitä kuuluisaa elämän eliksiiriä jota myös omaksi ajaksi kutsutaan, voi millään hukata johonkin nukkumiseen. Ei. Se hukataan päämäärättömästi somessa haahuiluun, tyhjänpäiväisten valmiiksi naurettujen jenkkisarjojen tollottamiseen, iltapalan syömiseen vaikka ei ole nälkä (mutta kun saa syödä ihan rauhassa ilman että joku on kerjäämässä siitä leivästä palasta) ja tuskailuun siitä, että taas pitäis siivoo/tiskaa/pestä pyykkiä/maksaa laskuja/olla aikuinen, mutta kun ei vaan jaksa. Huomenna sitten.

Joskus silloin olin ihan ihmeissäni, että mitä kummaa ihmiset tekevät iltaisin, jos tulevat aina vaan suoraan töistä kotiin. Niinä harvoina iltoina kun en mennyt johonkin töiden jälkeen vaan tulinkin suoraan kotiin, tuntuivat illat kauhean pitkiltä. Melkein jopa tylsiltä. Ja siis mä oon koti-ihminen mutta rajansa kaikella. No, nyt ei ole enää sitä ongelmaa. Lukujärjestys on kyllä ihan täynnä tapahtumaa eikä tylsää hetkeä ole. Tai kyllähän se välillä puuduttaa kun pitää miettiä mennäänkö tänään puistoon vai puistoon vai voiskohan tänään vaan olla omalla pihalla. Mutta onneks vaan välillä. Pääsääntösesti on kyllä aika siistiä tämä koreografian muutos.

Meidän ihana uusi terassi <3

Julkaistu 8.8.2016

terassi.jpg

Tää oli nyt kolmas kerta kun oon kitissyt ja vinkunut ja käyttänyt naisellista viehätysvoimaani (toimii muuten paljon paremmin ku vinkuna. Outoo vai mitä?) mieheeni, jotta saisin hieman enemmän neliöitä tuohon terassille. En vaan tajuu, mitä arkkitehti on ajatellut kun on alunperin piirtänyt taloa kiertämään sellaisen postimerkin kokoisen pläntin, johon ei mahdu kunnolla edes aikuisen naisen suhteellisen sievä pylly! Saatika sitten jotain kalusteita, joiden myötä sitä terassia tulisi edes käytettyä.

Silloin kun tähän kotiin muutin, me ei oltu koskaan pihalla. Kun mä ekaa kertaa ehdotin miehelle, että mitäs jos ostettais aurinkotuolit niin se sanoi vaan että miks? Eihän me siellä koskaan olla. Ja oli ihan oikeassa. Mutta niistä tuoleista tää koko rumba on lähtenyt liikkeelle. Ensin laajennettiin yhtä osaa, jotta saisi ne pirun tuolit mahtuun terassille. Sitten meni ehkä vuosi ja aloin perustelemaan toisen osan laajennusta, jotta sais ehkä joskus vaikka ruokapöydän pihalle. Samalla kyllä ajattelin, että koskakohan me siellä mitään syödään kun ei sisälläkään olevaa ruokapöytää ikinä käytetä. Mutta en sanonut ääneen ja niin se terassi vaan taas levittäytyi hieman pidemmälle.

Ja nyt kun tuo napero tuli meidän elämään ja laittoi meidän tottumukset ja tavat ihan uusiks, niin aloinkin lämmittelemään miestä, että jos vielä vähän levittäis sitä terdee. Jos siihen vaikka sais Sipulle ihan oman hiekkalaatikon. Ja ehkä jonkun sohvaryhmän missä vois sitten lekotella (ihan niinku muka ehtis). Ja ehkä jopa pienen kesäkeittiön grillin ympärille.

Ja niin se mies taas vaan lähti mun hulluihin ideoihin mukaan. Terassille tuli neliöitä niin että vois vaikka tanssit järjestää (jos osais tanssia). Hiekkalaatikkoon rakentui pieni penkki äidin pepandeerokselle ja katoksen alle löytyi aivan mahtava kulmasohva ruokapöydällä. Kyllä siinä kelpaa katsella kun mies grillaa ja lapsi tyytyväisenä leikkii. (Toivoisin niin kovin, ettei tämä olisi lainkaan sarkastista.)

Terassin perusparannuksen alta sai häädön myös vanha jättikuusi. (Oheisvahinkona metsurin moottorisahan tielle päätyi myös iso koivu sekä pienempi pihlaja) Olin aina kironnut kun meidän pihalle ei aurinko paista, mutta ihan ei koulutukseni riittänyt tajuamaan että syynä olikin tuo raihnainen puu. Nyt on kuule aurinkoa piha tulvillaan ja välillä oikein porottaa kuumasti. Mutta en valita! Mies saattaa vähän valittaa kun olis noita klapihommia vielä muutamaksi tunniksi jäljellä.

Ja koska mä olen liiankin värikoordinoitu, niin pakkohan se koko hemmetin terassi oli vielä maalata. Vanha ruskean sävy kun ei sopinut uuden sohvan väreihin. Piti saada harmaa. Niinpä me sitten käytettiin hetki kesälomasta ja Sipun päiväuniaikaan hinkattiin terassiin parikin kerrosta Valtti Plussaa. (Vinkkinä muuten, jos maalaat varpaan kyntes, niin kandeis pestä niinku heti pois. Muuten saattaa näyttää lopun lomaa siltä, että on varpaan kynnet homehtunu. Just saying…)

Terassista tuli ihan superhieno! Järjestettiin heti grillikekkeritkin ystäville ihan vaan koska terassi. Ai, että mä niin nään itseni tuossa sohvalla lököttelemässä.Vuoden päästä. Tai parin.

Mutta eihän se pihan parannus koskaan tähän jää. Suuruudenhullulla miehellä on vielä mielessä palju (siis aivan käsittämättömän älytön idea, mutta enhän mä voi sitä kieltääkään) ja sen muuten vaan hullulla vaimolla on mielessä leikkimökki. Kesäkeittiökin on vielä hieman suunnittelun asteella samoin kuin koko rakentamaton osa pihaa. Mä en todellakaan ole mikään viherpeukalo, niin ajattelin että josko pyytäis joltain vähän apuja tuon pihan kanssa. Edellinen ”yritän tehdä kauniin kukkapenkin”-yritelmä kun päättyi siihen, että kukkapenkki kyllä on, mutta sipuleiden kohdalla on vain koloja ja kukkien kohdalla lähinnä rikkaruohoa. Tai no, ruohosipuli kukoistaa. Sitä ei tappais varmaan ees ydinsota.

Kakku keliaakikolle

Julkaistu 3.8.2016

gluteeniton kakku.jpg

Osa teistä on varmaan ihan sinut kaikenmaailman erikoisruokavalioiden kanssa. Ei paljoo hätkäytä, jos vieraat ilmoittavat noudattavansa fenno-vegaanista ruokavaliota tai olevansa yliherkkiä jollekin konsonanttien jonolle, jota on mahdoton lausua oikein ilman, että kuulostaa humalaiselta. Mutta meillä kun syödään kaikkea (Paitsi mies on yliherkkä sienille. Niin just. Sanoin ihan samaa. Pah!) niin silloin harvoin kun pitääkin kiertää resepteissä kaukaa jokin ainesosa, niin pää lyö tyhjää. Ja jotenkin luulee, että menipä vaikeeks.

Mutta eihän sen tarvii niin olla. Oltiin tässä grillailemassa ystävien luona ja perheen äiti oli leipassut jälkkärin, jota hänen keliaakikko-miehensäkin voisi syödä. (Kauheen nätisti ajateltu. Taitavat olla vieläkin aika rakastuneita). Mulla oli joku kivikautinen ajatus siitä, että gluteiinittomat leivonnaiset olis joko hankalia tehdä tai sitten mauttomia. Olin väärässä. Ihan pikkasen väärässä.

Tää Brita-kakku oli aivan mielettömän hyvä! Master chef oli kuulemma vielä hieman tuunannut tuota reseptiä ja jättänyt mantelijauhon pois (siitä yksinkertaisen kauniista syystä, ettei sitä nyt vaan sattunut oleen) ja paistoaikaa lisäsi 30 minuuttiin. Marenki sellainen sopivan sitkeä (chewy kuulostaa oikeammalta, mutta kun eihän se ole edes suomea. Ja mä kun olen tunnettu mun hyvästä Suomen kielestä, niin eihän sitä voi sit tähän laittaa.) ja marjat ihanan raikkaita. Kermankin olis kuulemma voinut laittaa jonain mausteversiona, mutta mun mielestä oli just hyvä näin.

Eli tässäpä vielä tuo tuunattu ohje teille joille yksikin ylimääräinen klikkaus on liikaa:

Britakakku (gluteeniton)

Pohja:
4 keltuaista
2 dl sokeria
2 dl perunajauhoja
1 tl leivinjauhetta

Marenki:
4 valkuaista
2 dl sokeria

Täyte:
2 dl vispikermaa vaahdotettuna
tuoreita vadelmia ja mustikoita (joiden voi sujuvasti liioitella olevan vähintäänkin itse kerättyjä ja suomalaisia)
½ dl sokeria

Tee ensin pohja ja kaada taikina leivinpaperilla päällystetyn uunipellin päälle. Vatkaa sitten marenki kovaksi vaahdoksi ja lisää se taikinan päälle. Paista 175 asteessa noin 30 min. Paistat siis sekä pohjan, että marengin yhtä aikaa.
Puolita torttu, täytä toinen puoli ja nosta toinen täytteen päälle. Päälle vielä kermavaahtoa ja marjoja.

Että tämä tällaisena vinkkinä, jos keliaakikko yllättää ja kutsuu itsensä kahville. Että ei tarvii punastellen tarjoilla niitä kuivia ja mauttomia riisikakkuja, jotka sinne kaapin perukoille on jäänyt siitä viimeisimmästä laihdutuskuurista.

Espanjassa ihan vaan tyttöjen kesken

Julkaistu 1.8.2016

varpaat.jpg

Eräänä ei niin kuumana sunnuntaina joskus siinä kesäkuussa, saimme ystäväni kanssa pettämättömän hyvän idean: Lähdetään Espanjaan ihan vaan tyttöjen kesken. Pohjattomassa mielikuvituksen kaivossamme kimmelteli takuuvarma aurinko ja kaksi riemusta kiljuvaa pikkutyttöä. Samaisessa mielikuvassa näyttäydyimme itse kauniisti ruskettuneina ja levänneinä, autuas hymy huulilla. Kylläpä se olisi mainio loma!

Ennen todellisuuden iskeytymistä tajuntaamme oli jo lennot ostettu ja haaveilu ilta-auringossa nautittavasta omasta ajasta niin toden tuntuista, että sen Aperol spritzin pystyi jo melkein maistamaan. Kummasti sitä pystyy kaikki vaaran merkit väistämään, kun jotain haluaa itselleen perustella.

Joku toinenhan olis saattanut ajatella, että ”Hullut akat! Mitä ihmettä te oikein luulette että siitä tulee? Menetätte vaan hermonne!”. Mutta eipä olisi vuoriakaan valloitettu, jos olisi skeptikoita kuunneltu. Mitä nyt yhdestä 2,5 vuotiaasta uhmaikäisestä ja toisesta ”veteen heti kun silmä välttää” -karkaavasta, mutta uimataidottomasta puolitoistavuotiaasta? Kyllä me nyt niiden kullannuppujen kanssa pärjätään.

Olettekin varmaan lukeneet, miten sitten kävikään? Sairastumistahan me ei kyllä otettu mukaan suunnitelmiin, mutta kyllä se kieltämättä hieman himmensi sitä auringon lämmittävää efektiä. Kun ei sinne pimeään makuuhuoneeseen paljon aurinko paistanut. Se humina mikä kuului ei ollut tuuli palmujen lehvillä vaan ilmastointilaite. Täysillä.

Onneksi kuitenkin pääsimme nauttimaan auringosta myös lomakotimme seinien ulkopuolella kunhan kuume hellitti. Olishan sitä voinut enemmänkin olla sitä aikaa, mutta vilpittömästi voin sanoa, että oli ihanaa että sai edes ne 3-4 päivää nauttia Espanjan lämmöstä, hyvästä ruuasta ja ennenkaikkea maailman parhaasta seurasta (Kiitos Jenni myös tuosta varvaskuvasta). Ja ehkä vähän shoppailusta.

Me meinaan seottiin ihan täysin. Tiedättekö Primarkin? Sellaisen edullisen vaatekaupan. Tungettiin kasseihin lastenvaatteita kuin heikkopäiset käyttäen tehokkaasti hyväksi kaiken sen ajan, jotka lapset jaksoivat edes joten kuten säällisesti istua rattaissaan. Nyt on syksyn ja talven päiväkotivaatteet hankittu. On t-paitaa, neuletta, trikoota, farkkua, yöpaitaa, sukkia. Kallein vaate taisi olla 8 euroa ja keskimääräisen vaatteen hinta oli jotain 4,30 euroa! Aivan tajutonta! (Onneksi tiesin tämän etukäteen ja kasseissa oli tilaa moiselle hulluudelle.)

Lapset taas sekosivat aivan täysin rannasta. Sipulla todettiin vakava ”Water infused ADHD”. Se vaan juoksi kiljuen suoraan mereen ja pysyi paikallaan koko reissun aikana ehkä kaks sekuntia. Eli se rantatouhu ei ollut äidille mikään kovin rentouttava, mutta aivan se ja sama. Siitä riemusta olis vaikka vähän maksanut. (Ai niin, kyllähän me vähän maksettiinkin) Niin helpottavaa oli nähdä se lapsi taas iloisena ja pirteänä. (Tosin päätin, että seuraavalla lomalla noi rantatouhut on isin juttuja. Kauheesti vaan hiekkaa ihan väärissä paikoissa.)

Myös uima-allas oli takuuvarma pommi eli La bomba niinku lokaalit sanois. (Mä oon kato sellanen kosmopolitti että osaan vaikka mitä kieliä tollain ihan sujuvasti. Osaan mm. tilata oluen, ranskalaiset ja laskun. Että kiitos vaan isi kielikylvyistä.) Tosin siellä oli aika tuikea sheriffi, että ei niitä pommeja saanutkaan sitten hyppiä. Mutta uimisessa oli kyllä melko suuri rooli apuvälineillä. Oon aikaisemminkin hehkuttanut tuota Swimtrainer-rengasta, mutta sanonpa vielä kerran: TOIMII!

Kaiken kaikkiaan reissu oli melko rankka. Se, että olet 24h yksin vastuussa siitä pienestä ihmisestä ilman hetken hengähdystä, olikin paljon uuvuttavampaa kuin tajusinkaan. Lomalla kaikki kodin helpottavat rytmit ja rutiinit rikkoontuu ja mussukasta saattaakin kuoriutua oikea kersa. (Ei olis ikinä uskonut kun on niin ihanat vanhemmat. Varsinkin sen äiti on niin täydellinen ja hyväkäytöksinen.) Omat unet jäävät vähiin ja kärpäsistä tulee matadorin vaativia härkäsiä, pinna venyy ja paukkuu samaa tahtia kun odotukset lomalta muuntuvat jatkuvasti uusiksi.

Siltikin, kaiken tämän tietäen, lähtisin uudelleen. Pitäisin tosin Sipun, jossain infektiovapaassa kuplassa viikon ennen reissua, mutta silti. Lähtisin. Juuri tuolla samalla porukalla. Tosin seuraavalla kerralla me uhkasimme ystäväni kanssa lähteä kaksistaan muutamaa päivää etukäteen shoppailemaan ja rentoutumaan. Ens kerralla on miesten vuoro matkustaa lasten kanssa. Koska onhan se nyt vaan reilua, että nekin saa kokea sen ihanuuden…

Ei matkaa ilman kuumetta?

Julkaistu 29.7.2016

sairaala.jpg

Ette varmaan millään usko mitä meille kävi? Taas. Kolmannen kerran. Kyllä. Arvasitte ihan oikein. Tuli loma, tuli sairas lapsi. Ihan yhtä varmasti kuin Suomen kesä ja tappajahauen hyökkäys.

Tähän mennessähän saldo on ollut yksi kokonaan peruttu Mauritiuksen matka ja yksi Brightonin reissulta kotiin jäänyt lapsi. Tällä kertaa kaikki näytti hyvältä kun sullouduimme autoon kauan ennen kuin kukko ehti edes ajatella laulavansa ja suuntasimme lentokentälle. Loma Espanjan auringon alla ehti jopa alkaa ihan suotuisissa merkeissä, kun korkkasimme altaan riemun kiljahduksilla höystettynä ja matkustuksesta hieman uupuneena peittelimme tytöt sänkyihinsä. ”Ei vitsi miten siistiä olla täällä. Tästä tulee kyllä hyvä loma.”

Ei olis taas pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa. Yöllä aloin kuuntelemaan lapsen omituista hengitystä ja pian nostinkin viereeni tulikuuman paistikkaan. Aamuauringon valjetessa kertoi kuumemittari karua tarinaa: en ollut todellakaan ottanut niitä Sipun särkylääkkeitä turhaan mukaan. Lämpöä oli yli 39 astetta.

Eikä siinä vielä kaikki. Koska täydellinen äitihän elää lapsen tunnetiloissa täysillä mukana, nostatin itsellenikin sitten jonkun perhanan sympatia-kuumeen. Siinä olikin sitten kiva hoidella itkuista hottista kun meinas itseltänikin jalat pettää alta. (Tähän väliin täytyy sanoa, että ilman matkaseuralaistani en kyllä olisi selvinnyt tästä episodista hengissä. En fyysisesti enkä henkisesti. Kiitos Jenni <3)

Korkea kuume, lapsen syömättömyys lisättynä siihen, että tää muksu, joka normaalisti vetelee vettä kuin, no vettä vaan, ei juokaan mitään aiheutti paniikin. Mitä sitä kaunistelemaan. Olin oikeasti ihan paniikissa. Ei auttanut ku lähteä sairaalaan. En uskaltanut odottaa enää toista päivää, kun tuntui ettei lääkkeet auta mitään.

Jos olisin ollut hieman enemmän järjissäni, niin olisin soittanut ensin vakuutusyhtiöön ja kysynyt että mihis sairaalaan sitä pitäis mennä. Mutta siinä omissakin kuumehoureissani halusin vaan johonkin ja äkkiä. Yliopistollinen sairaala oli lähin. Siellä vaan kun ei vakuutusyhtiön maksusitoumukset käyneetkään vaan piti olla EHIC-kortti eli eurooppalainen sairaanhoitokortti. No arvatkaa vaan oliko mulla sellasta. Ei ollut, ei. (Älä sä nyt ainakaan yhtä tyhmä ole ku mä! Tilaa se. Heti! Tästä linkistä)

Kiitän tässäkin vielä IF vakuutusyhtiötä ja SOS Internationalin suomenkielistä ja nopeaa, ystävällistä palvelua. Hoitivat sen perhanan kortin Kelalta pikana ja faksasivat sen sairaalaan. Kyselivät vielä perästäpäin, että onko kaikki kunnossa ja paraniko lapsi. Saatiin siis sekä hyvää palvelua että hoitoa.

Ekalla kerralla saatiin lisää särkylääkkeitä ja käsky tulla uudestaan, jos kuume ei kolmantenakaan päivänä laske tai jos lapsen vointi huononee. Eivät olleet juomattomuudesta lainkaan huolissaan kun ei ollut muita oireita. Ei oksentelua, ripulia, yskää, nuhaa. Eli kotiin vaan potemaan.

Mä olin ihan stressissä. Sipun kuume sahas ees sun taas ja käväs jo yhtenä iltana 37,5 asteessa, mutta yöllä taas nousi 40,1 asteeseen. Mä vollotin siellä, että nyt ei oo kyllä kaikki kunnossa ja mitä jos sillä onkin jotain vakavampaa. Täysidioottina googlailin yön pimeinä tunteina erilaisten kuumetautien oireita ja panikoin, että nytkö sillä on aivokalvontulehdus, keuhkokuume tai vähintäänkin Ebola. Kun kato, jos ykskin oire kymmenestä täsmää niin voihan se olla. Ei hyvää päivää miten idioottimaista.

Eihän siinä auttanut ku raahautua sinne sairaalaan uusiks. Siellä oli aivan ihana lääkäri, joka rauhoitteli mua kun mä spiidasin ku joku vähäjärkinen, että ei Sipulla ole mitään hätää. Mä jo melkein määräsin sen laittamaan lapsen tiputukseen, mutta lääkäritäti oli onneks melko varma omasta koulutuksen ja osaamisensa tasosta ja sanoi, ettei näin pieniä herkästi laiteta tippaan varsinkaan kun ei ole mitään nestehukan oireita. Lisää lääkkeitä ja passitus kotiin.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että kolme päivää ja kuume oli tiessään. Tosin pienen paniikin tarjoili vielä ihottuma, joka nousi kuumeen laskettua. Taas mä näin silmissäni meidät siellä sairaalassa ja mietin että mitä vielä! Onneksi ystävälläni syttyi lamppu ja hän muisteli, että hänen tyttärellään oli samanmoinen keväällä. Muisteli, että oli vauvarokkoa. Taas Google sauhus kun ravintolan free wi-fin turvin etsittiin vauvarokon oireita netistä.

”Vauvarokko alkaa 3–4 päivää kestävällä korkealla kuumeella (check), jona aikana voi esiintyä ärtyisyyttä (check), löysiä ulosteita, silmien punoitusta (check), suun limakalvon pistemäisiä kohoumia (ehkä vaikutti myös juomiseen?), etuaukileen pullistumista ja imusolmukesuurentumia erityisesti takaraivolla ja korvien takana. Usein paikallisoireet ovat kuitenkin vaatimattomat. Kuumeen laskiessa ilmaantuu punaläiskäistä tai -näppyläistä ihottumaa (check), joka alkaa usein korvien seudulta ja leviää kasvoihin, niskaan ja vartalolle. Ihottuma vaihtelee voimakkuudeltaan ja kestoltaan muutamasta tunnista pariin päivään.”

Multa tippui varmaan satakiloinen kivi sydämeltä kun ton luin. Mun lapsi ei olekaan vakavasti sairas. Taudilla on nimi. Tää paranee itsestään. Ja mä saatoin loppuloman olla ehkä aavistuksen vähemmän ärsyttävä.

Osa mun panikoinnista tais johtua myös siitä, että kauan odotettu tyttöjen reissu uhkas mennä ihan pilalle. Meillä oli niin paljon kaikkia ihania suunnitelmia nauttia rannoista ja altaasta ja auringosta ja siinä omaa pahaa oloa potiessani itkin sitäkin, että täälläkö me makuuhuoneessa ollaan koko viikko. Ja näinkö menee toistenkin loma pilalle, kun vaan joutuvat meitä hoitamaan ja itsekseen viihtymään.

Onneksi ei sitten ihan niinkään käynyt vaan muutaman päivän saatiin nauttia yhdessä lomailusta. Siitä (ja kahden aikuisen ja kahden lapsen lomailun järkevyydestä) sitten seuraavassa postauksessa.