Vauvamatkalla: Äidillä on tylsää!

 Tätä ei varmaan sais sanoa, mutta mulla on tylsää. (Olipas teriniittimäinen aloitus. Mäpä deletoinkin tuosta heti kärkeen itsestäni salaa ottamani kuvan, jossa tuijotan seinää tyhjä katse silmissäni.) Päivät kotona tuntuu olevan toistensa kopioita (hieman rakeisia ja värivirheellisiä) ja ne tuntuvat koostuvan pääsääntöisesti seuraavan ruokailun tai nukkumaan menemisen odottamisesta. (Tajusin just että aikalailla vuosi sitten mä valitin samasta asiasta. Ground hog day-ilmiöstä. Ei kai tää  vaan oo joku  jokavuotinen  perinne!?) Päivät vaan valuu käsistä ilman että teen mitään järkevää (Ei nyt mitään ”sähän teet tärkeintä mahdollista työtä”-juttuja. Antakaa mun velloa itsesäälissä. Se on niin rakentavaa). Koko ajanhan sitä jotain puuhastelee, mutta mistään ei jää mitään jälkeä. Tää lapsen kanssa kotona oleminen on just tällä hetkellä tylsää. Niin tylsää.

Mutta eihän näin sais tuntea! Munhan pitäis olla onneni kukkuloilla (on siinäkin muuten sanonta). Tämähän on parasta mahdollista aikaa kun saan olla ton pienen murusen kanssa koko ajan. KOKO AJAN! Ja saan siitä rahaakin. Ihan niin paljon, että voi tehdä mitä vaan tällä vapaa-ajalla. Tai sitten voi tosiaankin käyttää sen vapaa-ajan siivoamalla kotia ja olemalla harmistumatta siitä, että silti on koko ajan sekaista, kokkaamalla ruokaa, jota jälkikasvu ei välttämättä halua syödä, kierrättämällä pahvia, jos ehdit ennenkuin lapsesi syö sen, pesemällä pyykkiä joka kohta on taas likaista. Tee työtä, jolla on tarkoitus. 

 Viime päivien pakkaset ja siitä johtuva kotiaresti on aiheuttanut myös mökkihöperyyttä jopa siinä määrin, että olen melko vakavasti harkinnut (lue: maanisesti googlettanut ja ääneen jupissut niitä syitä miksi ei voi lähteä)  äkkilähtöä Thaimaan aurinkoon. Jos tuo miekkonen olis helpommin ylipuhuttavissa ja edes puoliksi yhtä impulsiivinen kuin itse olen, niin oltais jo matkalla. Alkaa vaan tää pimeys ja kylmyys pikkasen kaivertaan korvien välistä. Miten ihmeessä mä oon ees syntynyt tämmöseen maahan? Tää pitäis olla jotenkin laitonta. Kenet tästä voi saattaa vastuuseen? Voiko pakkasta vastaan lakkoilla?

 Olen nyt jo muutamaan otteeseen kerinnyt myös pohtia kotiin jäämiseni järkevyyttä. Olisko sittenkin pitänyt mennä jo takas töihin? Oon käynytkin hieman töissä puuhastelemassa ja auttelemassa. Ja ai vitsi, miten hyvä fiilis on ollut. Ihan niinku olisin hyvä jossain. Ja tarpeellinen. Että ei niitä kouluja nyt sit ihan turhaan tullutkaan käytyä. Toisaalta tekis siis hyvää palata kokonaisten lauseiden ja vastavuroisten keskustelujen maailmaan. Sinne missä hiukset pitää harjata joka päivä ja päivän vaatetukseksi ei riitäkään verkkarit ja venynyt toppi. Kuitenkin pykii vastaan se ajatus että laittaisin tuon tytön jo hoitoon. Eihän se vielä edes kävele! En kyllä tiedä mitä sekin nyt muka muuttais vaikka käveliskin, eihän se silti yhtään vanhempi olis. Enkä mä valmiimpi. Ei taitais työnantaja maksaa palkkaa siitä, että itkisin ikävääni vessassa puolet päivästä ja soittelisin päivähoitoon toisen puolen. Ei hitto, miten ristiriitaista. Tätäkö se nyt sitten on jatkossakin. Haluat yhtä ja toista, mutta et halua yhtä etkä ainakaan toista. Taidan varata ajan työpsykologille heti ensimmäiselletyöpäivälle…

   
Ja samalla kun kirjoitan tätä, niin haluisin mennä tonne ylös ja pussailla sitä pientä tuhisevaa nyyttiä. Ihan vaan tarkistaa että sillä on kaikki hyvin. Koska se on mun kaikki. Vaikka en kyllä todellakaan mene. Se nukkuu ja hyvä niin. Rakastan sitä tyyppiä enemmän ku on mahdollista ees määritellä. Mutta silti mulla on sen kanssa välillä tylsää. Eikä se oo sen vika. Se nyt vaa on.

P.S. Älä huolestu. Ota happee. Ei asiat nyt ihan niin huonosti oo. Kuhan valitan (ja tähän sopiva meemi). Kohta toi perkeleen lumisade ja pakkanen hellittää ja me lähdetään ulos. Johonkin missä on aikuisia. Alan pikku hiljaa ymmärtää vanhuksia jotka käy kaupoissa vaan juttelemassa myyjille.