Julkaistu 22.2.2016
Ensimmäinen vuosi äitinä. Se olis nyt paketissa. Huh huh. En olis koskaan, ikinä, milloinkaan edes villeimmissä unissanikaan voinut kuvitella että tää on samaan aikaan näin ihanaa, kamalaa ja kamalan ihanaa. Tunteet on kyllä heitelleet sellaista kuperkeikkaa nanosekunnin välein että pms-oireet jää kakkoseksi. Tai ehkä sitä eroa vois paremmin kuvata niin että äitiyden tunnemyrsky on vähän niinku Usain Bolt olympialaisissa ja muut tunteet on niinku naapurin Pertsan iltalenkki paikalliseen ja takas. Molemmat isoja juttuja mutta ei niinku ihan samassa liigassa.
Mä olen monta kertaa miettinyt, että ajattele, jos ei oltais miehen kanssa päätetty tehdä lasta, niin tuota nytkin tuossa vieressä tuhisevaa pötkylää ei olis olemassa. Ollenkaan. Se on yhtä käsittämätön asia hahmottaa kuin se, mihin avaruus loppuu ja mitä sen takana on. (Asia, joka on valvottanut mua pienestä pitäen ja joka yhä saa aikaan ajatuksellisen tyhjiön ja lievän ahdistuksen. En kai ole ainoa? Enhän?) Tuo pieni ihminen on niin olennainen osa meitä ja mun persoonaa, että tuntuu kuin se olis ollut aina tossa ja mä olisin aina ollut äiti. Ja voin kuule kertoa ettei niin todellakaan oo aina ollut. Eihän musta ees pitänyt tulla äitiä. Niinku ikinä. (Tosin ei mun pitänyt koskaan mennä naimisiinkaan, mutta kippas kappas kuinkas sitten kävikään. Ei ehkä kannattais aina vannoa niin ehdottomana asioita.)
Eihän tää vuosi kokonaan ihan pelkkää vaaleanpunaista hattaraa oo ollut. Itkua, potkua ja raivareita, unettomia öitä ja soseita pitkin lattioita, jatkuvaa siivoamista ja oman ajan katoamista. Mutta selvästi voittopuolisesti kuitenkin niitä kivoja juttuja: naurua, rakkaudesta pakahtuvaa sydäntä, nukkuvan lapsen katselemista kyynel silmäkulmassa ja muuta yhtä siirappista. Ja se kuinka paljon on oppinut itsestään! Nyt kun tietää miten herkästi se pinna palaa ja mistä se johtuu niin puuttuu enää että oppii käyttämään sitä tietoa hyväkseen. Ettei sit tarvis raivota siitä ettei muu perhe osaa lukee sun ajatuksia tai että tajuis mennä illalla ajoissa nukkumaan niin ei sitten väsyttäis ihan niin paljoo kun pitää herätä yövuoroon. (Kuulostaa ihan teini-ikäiseltä Mirvalta. Apua! Oonko sittenkin vaan taantunut? Ne on ne hormonit! On on! Pakko olla! Eiks niitä voi syyttää kaikesta?)
Ai niin. Mähän lupasin otsikossa teille videon ja tässä mä taas vaan lätisen jonninjoutavia. Video kertoo enemmän kuin tuhatmiljoonaatriljoonaa sanaa, eli tässä olkaa hyvä: meidän typykän eka vuosi. Kannattaa muuten laittaa äänet päälle ja kuunnella sanoja. Toi biisi on aivan mielettömän hieno. Ja vielä muistutus: jos teillä on kännykässä videoita ja kuvia lapsestanne, ottakaa nyt hyvät ihmiset niistä backuppeja. Heti.
Mirvan Menomatkat 