Kuva Palman Facebook-sivuilta
Aina ei voi olla vaan äitimoodissa. Välillä tarvii saada olla myös vastuuton hempukka, juoda vähän viiniä ja juoruta ystävän kanssa. Vaikka sit oliskin niin että puolet ajasta puhuis siitä lapsesta. Kun onhan se niin ihana.
Muistan kuinka ennen tytön syntymää käytiin vastoin varoituksia yhdessä perheneuvolassa. Siellä oli aiheena isyys ja parisuhde. Isyys kuitattiin aidolla retrovideolla suoraan 80-luvulta, jonka mielenkiintoisin anti ei yllätys yllätys ollutkaan partasuisen proffan spektaakkelimainen paljastus, että ”isä on lapselle tärkeä henkilö” vaan huomion vei täysin videon grafiikat. Ne oli upeat. Voitte vaan kuvitella. Parisuhde-osassa meitä ohjeistettiin piirtelemään ympyröitä joiden oli tarkoitus kuvata roolejamme vanhempina, pariskuntana ja yksilöinä. Ympyröiden koolla ja päällekkäisyydellä piti jotenkin kuvailla sitä miten suuren osan minkäkin roolin uskoo vievän ja miten paljon tehdään yhdessä. Jos ohjeistus tässä vaikuttaa sekavalta niin ei se paljoa kirkkaammalta silloin neuvolassakaan vaikuttanut mutta uskottiin kun sanottiin että perheterapioissa tämä on paljon käytetty metodi. Että opetellaan sitten jos sinne päädytään.
Kuva Palman Facebook-sivuilta
Pointtini tässä päättömässä löpinässä (kelaa, mulla on tässä ihan joku pointtikin. Nyt ruksia seinään.) oli se, että meidän äitienkään ei pitäis ihan hautautua sinne kotiin pieruverkkareissa ja tukka takussa, vaan joskus kannattaa nähdä se vaiva (vaikka tuntuukin ylitsepääsemättömän suurelta ponnistukselta, tiedän) että kaivaa sieltä kaapin perältä ne kivat vaatteet, ne joissa ei tarvii huolehtia pystyykö maitobaarin avaamaan ns. juoksussa tai että pilaako pikku puklut kuosin symmetrian. Ja ehkä vähän poskipunaa. Se pelastaa aika paljon.
Kun vihdoin saimme, ihanien ja ylistettyjen miestemme ansiosta (riittikö tämä julkinen kiitos vai tarvitseeko vielä jotain muuta?) buukattua kiireisiin kalentereihimme (omalta osaltani tämä on sarkasmia isolla ässällä. Ystäväni osalta… No, hän on jo palannut töihin eli voitte vetää johtopäätökset ihan itse.) tämän treffi-illan, niin stressin aiheeksi ei noussutkaan se mitä laittais päällensä (okei, se tuli sit myöhemmin) vaan se mihin mentäis syömään! Kun on viimeks käynyt kivasti ulkona syömässä joskus vuonna ”apuaenedesmuista” ja uusia mielenkiintoisia ravintoloita on noussut kuin sieniä sateella (mitä sanontaa en ymmärrä. En sienestä. En varsinkaan sateella) niin minkä niistä valitsisi, ettei sitten vaan joutuis pettymään? Koska olishan se oikeesti melkein itkupotkuraivarien paikka, jos valitsis jonkun ihan flobin. Tai tylsän ”ruoka”paikan.
Kuva Palman Facebook-sivuilta
Tein tiukkaa tieteellistä ja journalistista vertailevaa tutkimusta tytön päikkäriajan hyödyntäen. Muutamastakin eri lähteestä pompsahti esiin Palma niminen tapas-baari. Ihan taustatietona: me ollaan heikkona tapaksiin. Yleensä varataan neljän hengen pöytä meille kahdelle, jotta kaikki lautaset, kipot ja kupit mahtuu. Yleensä saadaan myös omituisia katseita joko kanssa-asiakkailta tai tarjoilijoilta. Tarkemmin ajateltuna tämä saattaa tosin liittyä myös siihen ettei ehkä olla niitä hiljaisimpia ”syödään ensin ja puhutaan ehkä sitten”-ihmisiä.
Tutkaillessani tarkemmin Palman ideologiaa tunsin selvää sielujen sympatiaa: tausta-ajatuksena on tarjoilla tapaksia rennossa 90-luvun hengessä. (Kas kummaa. Omat 30-vee synttärit juhlittiin teemalla 90-luvun Las Palmas. Ihan tossa muutama vuosi sitten…) Menu kuulosti herkullisen yksinkertaiselta, niinkuin tapasten kuuluukin olla. Mutta kuitenkin niissä oli joku hauska tvisti. (Onpa ärsyttävä sana. No to self: keksi joku muu). Taustapiruina häärivät Patronan ja Lucha Locon tyypit. Joten odotukset oli varovaisen korkella.
Palma on pieni ravintola. Ei. Se on mini. Ihana. Intiimi olematta korni ja lämminhenkinen olematta lälly. En tiedä johtuiko tilasta vai seurasta mutta vaikka pöydät eivät fysiikan lakeja rikkomatta voi kovin kaukana toisistaan olla niin silti toiset seurueet eivät mitenkään häirinneet meidän iltaa. Aivan eri asia sitten onkin se häiritsikö meidän laatujutut toisia seurueita.
Tarjoilija ymmärsi heti yskän ja suositteli alkuun skumppaa. Tai ehti ehkä puoleenväliin lausetta kun innokas ”joo” kajahti ilmoille. Tämän neuvoa-antavan avulla päädyimme ottamaan koko tapaslistan (paitsi ei tartaria eikä kananmaksaa. Täytyy kaikkiruokaisellakin jotain ruoka-angsteja olla.) sekä ahneuksissamme vielä yhden gambas raciones-annoksen. Sekin oli hyvää mutta kun on kerran tilannut jo koko listan niin pitäis tajuta ettei enempää ehkä tarvii. Muistetaan sit ens kerralla. Ehkä.
Tapakset oli hyvän kokoisia ja ihan mielettömän hyviä! Mustekala oli pehmeetä, perunoiden kastike oli söötissä minipullossa, kukkakaali oli vaan taivaallista, liha- ja juustolautaset isoja… Takuuvarma ähky. Ruokakippoja lennätettiin pöytään sopivaan tahtiin ja vielä silleen diskreetisti ettei kaikkea tungettua pöytään yhtä aikaa. Ettei näytetty ihan miltään fiidereitten vuosijuhlalta.
Kuka muistaa nää lautaset kotoaan? Käsi ylös!
Pienen pieni miinus siitä ettei Palmassa ollut lainkaan kermalikööriä. Joo joo, ollaan tylsiä mutta se kun on aina ollut meidän juttu. Espresso ja Baileys. Mutta ei onneksi mitään niin rikkomatonta perinnettä etteikö skumppa sitä korjaisi. Ja voin kuule kertoa että minimaalisinkin pettymys unohtui (tai eihän se unohtunut kun tässä siitä kirjoitan. Pöhkö. Mutta ei harmittanut enää. Yhtään.) kun tuli jälkiruuan aika. Ja jos joku nyt ihmettelee miten jaksettiin ottaa jälkiruokaa kun justhan oltiin ihan täynnä niin se on se toinen maha. Toinen maha! Ihan peruskoulumatskua.
Mutta siis se jälkiruoka! Valkosuklaa catalana. Otettiin sellaiset tripit pitkin muistojen mukulakivikatua suoraan 90-luvulle. Muistatteko kun syötiin niitä tikkareita mitä dipattiin jauheeseen, joka sitten raksui päässä? (Nyt jos sulla ei oo hajuakaan, niin tarkista henkkareista syntymävuosi. Olet ehkä vaan liian nuori.) Se oli crack poppia (ei samaa ku se huume. Todellakaan. Luulisin). Ja sitä oli siinä jälkiruuassa! En kestä! Iik! Jamuitahysteerisiäihqjuttuja! (Ja kyllä. Just tuollaisella ilmeellä se nuori kokkipoikakin reagoi kun me fiilisteltiin tätä mahtavaa yksityiskohtaa. Tais taas avokeittiö saada yhden viivan miinukset-puolelle listaa.) Mutta siis jos jäi epäselväksi, niin arvostimme tätä pientä yksityiskohtaa erittäin, erittäin paljon.
Hipsiessämme hilpeinä kohti kotia vannoimme, että tuonne me palaamme vielä. Jäi niin monella tasolla hyvä maku suuhun. Ja vaikka seuraavana aamuna lapsen kanssa Dublo-taideteoksia koostaessani hieman väsyttikin, niin olihan se sen arvoista.
Palma – tapas way of life. Jos olisit ihminen, stalkkaisin sinut Facebookista, lähettäisin viestin ja ehdottaisin uutta tapaamista. Pian.
Kuva Palman Facebook-sivuilta
Kuva Palman Facebook-sivuilta
Mirvan Menomatkat 