Vauvamatkalla: Enkös mä just siivonnu?

 En voi kyllä suoralla naamalla väittää, että olisin koskaan ollut se kaikkein siistein ihminen. Jos yrittäisin väittää, niin jäisin kyllä samoin tein kiinni. Mun huone (lähinnä lattia) oli jo lapsena aina täynnä tavaraa kuorrutettuna vaatekasoilla (kun tuli ensin vaatekriisi ja sitten kiire). Niitä röykkiöitä sitten tasaisen epätasaisin väliajoin siivosin urakalla ja siirtelin omille paikoilleen. (Koska jos mitään muuta järjestystä ei ole, niin ainakin se että kaikilla tavaroilla pitää olla niiden oma paikka. Oli ne tavarat niiden omilla paikoillaan tai ei. Eli yleensä ei. Ainakaan kovin kauaa.) Nyt kun on aikuinen niin asiathan vois tietysti tehdä toisin. Niinku kypsästi ja järkevästi. Mutta mikään ei ole muuttunut. Paitsi se etten enää sotke yksin. 

 Tiedostan myös sen, että on olemassa ihmistyyppi joka on hieman kokonaisvaltaisemmin siistimpi kuin mitä itse olen. Esimerkiksi vanhin ystäväni oli jo pienenä ihan siivousfriikki. Sen huoneessa oli joka ikinen tuoksukumi ja koristepaperipakettikin omalla paikalla. Ja se oli niin tarkka niiden oikeista paikoista että jos mä menin edes vähän nuuskaseen niitä niin sen kyllä huomas heti. Vaikka ei olis edes ollut huoneessa kun tämä rike tapahtui. Ja sitten se siirsi sen pirun imelän tuoksuisen pyyhekumin oikealle paikalleen. Eli sen kaksi milliä vasemmalle. Sanomattakin selvää ettei sen tarvinnut pitää mitään massiivisia siivouspäiviä. Onneks sillä on nyt kolme lasta. Siitäs sait! 

No, ehkä ei tosiaan kannattais olla vahingoniloinen kun se kolahtaa kuitenkin taas omaan nilkkaan. Tai kolahti jo. Tämä meillä asuva taifuuni nimittäin laittaa kyllä sisustuksen uuteen uskoon joka päivä. Monta kertaa. Koko ajan. Sitä elää jotain omituista deja vu jatkumoa, jossa taukoamatta kerää duploja siihen pirun laatikkoon aina vaan, mutta ne ei koskaan ole siellä kaikki. Aina jostain (yleensä jalkapohjan alta) paljastuu vielä yksi duplo. Ja vielä yksi. (Tajusin just et täähän voi olla kosto siitä kun huijaan toista syömään hokemalla että vielä yksi lusikallinen. Ja vielä yksi. Karma is a bitch.)

 Mä alan myös ymmärtään sen, miksi niin monessa perheessä lapselle raivataan se oma huone vaikka väkisin ja itse nukutaan vaikka olohuoneessa. On edes joku paikka mihin sen tavarahelvetin sulkee pois silmistään. Hyvässä lykyssä ne lelut jopa pysyvät siellä omassa kopperossa. Epäilen tämän toteutumista meillä kyllä suuresti. Näen itseni vielä pitkään viettämässä sitä ansaittua illan omaa aikaa keräten niitä lukemattomia pieniä ja pirullisia palikoita laatikkoon, pehva pystyssä kurottaen sohvan taimpaan nurkkaan vielä sitä yhtä karannutta palloa ja astuen kirjan päälle päästäen ilmoille iloisen haukunnan tai hätääntyneen määinnän varpaiden asennosta riippuen. 

Eikä edes vaan ne lelut! Vaan kaikki muu mikä pitää levitellä. Vähintään sata (en liioittele. Ainakaan mitenkään suunnattomasti. Tai siltä se tuntuu eikä kukaan voi sanoa että mun tunteet on väärin. Näin mulle on organisaatiopsykologiassa opetettu) kertaa päivässä mä kerään takaisin pinoon keräyspaperit ja -pahvit. Ja sitten kerään ne taas. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Ja siinä välissä (Dingon soidessa päässä) kerään rohkeutta ja työnnän sormet tuon tiikerihain kitaan kalastaakseni sieltä palan pahvia. Kun ei se kuulemma ole pienen tytön ruokavalioon kuuluvaa. Ei sitä kyllä löydy neuvolan vältettävien listaltakaan. Hmmm.  

 Varmaan sanomattakin on selvää että sisustustyynyt, viltit ja kaikki kauniit, tunnelmaa luovat esineet kuten kynttilälyhdyt ja huonekasvit, ovat ihan jossain muualla kuin mihin sisustussuunnittelija ne harkiten asettelisi. Ei kannata meidän kodista tällä hetkellä etsiä harmonista rytmiä tai kultaista leikkausta. Löytyy vaan alati kiihtyvä juoksurytmi biisistä ”ei! Älä mene sinne! Tule pois! Heti!”  

Ja se pyykin määrä! Miten yksi tuollainen 75 senttinen pikkutyttö voikin saada noin paljon pyykkiä aikaiseksi? Eihän yksi body edes vie pesukoneesta kuin ihan pienen pienen tilan. Ja silti se on aina täynnä. Miten se kerkee käyttämään niin paljon eri vaatekertoja kun samassa ajassa (ja samassa koneellisessa) on omia vaatteita pesussa ehkä kolme joista kaksi on sukkia? Okei, ehkä likaisia vaatteita on hieman enemmän, mutta ne eivät päädy koskaan koneeseen asti. (Apua! Musta on niin tullut verkkarimutsi! Lähiömutsi! Missä ne hätäkahvit on kun niitä todella tarvitsee?!) Sitäpaitsi, suurimman osan ajastaan se viettää kotonaan eikä täällä mun mielestä ihan niiiiin likaistakaan ole. On muuten ihan uudenlainen puhtausindikaattori tuo polvillaan lattioita nuohoava muksu. Eikä todellakaan se armollisin. Niistä polvista kun näkee heti jos lattioiden pesusta on yli kolme päivää. (Ei, en silti pese lattioita niin usein. Pesen vaatteita.) Mutta muodostaapa ihan erilaisen motivaation siivoamiseen kun ”näkee työnsä jäljen”. Ainakin sen päivän. Ostin kuule ihan uuden moppipäänkin. Ja hyväntuoksuista pesuainetta. Että ihan täällä panostetaan. 

 Luulet tosiaan hoitavasi homman himaan edes semityylikkäästi, kunnes menet hieman yllättäen ystäväsi luokse kylään. Talouteen kuuluu myös aavistuksen aktiivinen kaks vee. Silti siellä on siistiä, joulukuusessa roikkuu koristeet ja lameet, kynttilät palavat kosketusetäisyydellä, lasten lelut ovat lastenhuoneessa, duplot laatikoissa (monikko koska niitä on paljon. Siis pal-jon.) ja lattia on näkyvillä. Sängyn pehmoleluarmeijakin on särmänä paikoillaan. Miten se pystyy tähän? Käy vielä töissäkin. Kysyessäni asiaa hän kertoo keränneensä ne perkeleen duplot tänään jo kolmesti. Ainakin. Tämä lohduttaa. Sama homma siis. Paremmissakin piireissä. 

  

Vauvamatkalla: On se niin taitava! 

   

Voi jospa oma uuden oppimisen tahti olis edes puolet siitä mitä tuolla pötkylällä niin ehkä jonain päivänä tajuaisinkin miesten perustoiminnan periaatteet (No, ei ehkä sittenkään. Mutta olishan se käytännöllistä oppia edes lukemaan ajatuksia. Vai mitä? Kohtalotovereita?). Ja jos joku olisi niistä mun uusista taidoista yhtä riemuissaan kuin itse olen niin maailmahan täyttyisi hattaroista ja sateenkaarilla laukkaavista yksisarvisista. Silloin kun S oppi 8 kuukauden iässä konttaamaan, aukesi meille molemmille ihan uusi maailma. S pääsi itse liikkumaan sinne mihin äiti ei olisi hänen halunnut liikkuvan ja äidin ei tarvinnut enää kantaa lasta joka paikkaan vaan joka paikasta pois. Tuntui että uuden vaihteen (aka ”täysillä”) lisäksi löytyi myös uusia nyansseja neidin luonteesta. Luonnekuvaukseen voi huoletta lisätä ”hyväntuulisen” ja ”hymyileväisen” perään ”utelias” ja ”ehtiväinen”. (Tätä kirjoittaessani bussissa ”uteliaisuus” ilmenee myös vieraiden ihmisten intensiivisenä tuijotuksena. On huvittavaa seurata miten eri ihmiset siihen reagoivat. Tämän hetkinen kohde, nuori mies, tuijottaa aavistuksen kiusaantuneena ulos ikkunasta. Ei varmaan yhtään auta se että mua naurattaa.)

 Melkein heti konttauksen perään valikoimaan hankittiin ”seison tukea vasten”-palikka. Tämä taito aiheutti hieman harmaita hiuksia kaikille sivusta seuraajille, sillä ”hallittu alaslaskeutuminen”-lisäosa antoi odottaa itseään noin kuukauden päivät. Balettitanssijan jalkatyöskentely yhdistettynä liian pitkää ja kosteaa lounasta nauttineen pikkupomon huojuntaan ei ehkä ollut ihan sitä vakainta lajia. Sitten kuitenkin ihan yllättäen (mutta ei pyytämättä) hän tajusi että onkin paljon kivempi laskeutua alas ihan silleen kevyesti. Vähentää huomattavasti kodinturvajoukkojen työkutsuja kun ei joka välissä kolise pää lattiaan. Haittapuoli näissä uusissa taidoissa on se, että niitä harjoitellaan jatkuvasti. Päänäytös on yleensä yöllä. Mutta niistä jutuista mä oon teille jo vinkunut ihan riittämiin. 

Nyt tuo typykkä sitten alkaa seisomaan ilman tukea. Tämänhetkinen ennätys on noin 20 sekuntia (saattaa sisältää ylpeän vanhemman lisää) ja malttamattomana odotellaan niitä kuuluisia ensiaskelia. Mulle on sanottu että sitten avautuu taas ihan uusi maailma. Koska tämä on sanottu tietynlainen virne suupielessä, oletan että yksi mahdollinen avautuva maailma voi olla hullujen huone. Niin monimerkityksellistä. 

 Motoristen taitojen kehittymisen huipentuma koettiin kun rengastornin renkaat päätyivät takaisin tikun nokaan ja ruoka omaan suuhun. Eikä koiran. Tämä antaa uskoa siihen, että tulee vielä päivä, jolloin tyttö saa siivottua omat lelunsa takaisin laatikkoon ja ruoka kulkeutuu oikeaan osoitteeseen ilman äidin apua ja silloin äitikin saa nauttia omasta ateriastaan lämpimänä ja samaan aikaan muiden kanssa. Tämä päivä ei ehkä tule ihan vielä, mutta se on mahdollista. Ihan mahdollista. Onhan?

Ensimmäiset sanat, tai ainakin jotain sellaista jotka jatkuvaa jokellusta monta kuukautta kuunnelleet väsyneet aivot tulkitsevat sanoiksi, on myös kuultu. (Tiedättekö kuinka voi kuulla ja ”kuulla”?) Sanat, joiden sisällön ymmärtääkseen perheen ulkopuolinen tarvitsee vielä tulkkia. Sanat joiden merkitys saattaa hieman vielä vaihdella tilanteesta toiseen. Mutta ihan varmasti ne oli ne ekat sanat. Äitinsä tyttönä yksi liittyy ruokaan ja toinen on epäuskoinen, toistamista vaativa TÄ? S aivan varmasti odottaa myös kevään Maurituksen matkaa sillä hän hokee jatkuvasti haluavansa nähdä Dodon. Siis sen esihistoriallisen linnun. Oletettavasti latinankielinen nimi Raphus Cucullatus antaa vielä hetken odottaa itseään. On se vaan niin fiksu. Taitava.

Puhuu paljon, kuuntelee vähän. Valikoiva kuulo on kyllä isänsä puolen peruja. Tyttö tietää vallan hyvin mihin ei saisi mennä, mitä tiettyä lyhtyä ei saisi paukuttaa ja mihin tiettyyn koiran vesikippoon ei pitäisi mennä järjestämään allasbileitä. Kuulee kiellot. Mutta ei välitä. Ei sitten yhtään. Katsoo vaan nauraen tehdessään sitä mitä kielletään. Meidän uskottavuus siis karisee samaa vauhtia tytön taitojen kehittymisen kanssa. (Missä pulassa me ollaankaan teini-iässä!?) Tästäkin huolimatta meillä kuuluu usein lause: on se TAI-TA-VA! Joskus jopa ihan ilman sarkasmia. 

  

Vauvamatkalla: My accessoribaby

 Viimeisen kymmenen kuukauden aikana olen huomannut itsessäni huolestuttavia parishiltonmaisia piirteitä. (Joo ihan varmasti luulen olevani DJ. Mietipä vielä) Roudaan nimittäin tuota oman elämäni Tinkerbelliä mukanani joka paikkaan. Satoi tai paistoi. Oli se sitten jonkun mielestä sopivaa tai ei (eli ei). Sipsukasta on tullut mun accessoribaby. 

S oli kahden viikon ikäinen kun oltiin ekaa kertaa bileissä. Onneks vaan käväistiin alkuillasta, sillä se meinas saada enemmän huomiota kuin juhlakalu kummisetänsä. Siellä se matkusti pitkin juhlatilaa erään muusikon sylissä ja oli ihan coolina pikku bileprinsessana. Kummankohan pitäis olla huolissaan: mun koska se viihtyi niin hyvin muusikonrentun kanssa vai tämän vaimon koska iltatähti-optioneuvottelut saattoi nousta esiin taksimatkalla kotiin. 

 Minne mä meen, menee myös vauva. Me ollaan oltu yhdessä shoppailemassa (tehokas ostokrapulan estäjä koska viihtyy kaupoissa vaan sen oman aikansa), syömässä, treffeillä ystävien kanssa, treenaamassa PT:n kanssa, hierojalla, työpalaverissa, lääkärissä… Yritän ihan urakalla opettaa tytöstä sellaista asiakasta, jonka kehtaa viedä parempaankin syöttölään ilman että täytyy pyytää äänieristettyä kabinettia tai vuorata lattia sanomalehdillä viiden neliön alueelta. Oman tarjoilijauran aikana niitä ei liikaa tullut vastaan, mutta koska olen joskus sellaisestakin lapsesta huhuja kuullut, voin vain toivoa ettei se ole vain urbaania legendaa. (Toisin kuin ne firman pikkujoulut joissa kukaan ei juo liikaa. Ne on kuin lumimies. Kuultu on mutta ei koskaan itse nähty.)

Olen myös aktiivisesti pyrkinyt estämään sisäisen sohvaperunani itämistä (ja takapuolen liiallista leviämistä massiivisen, mutta pakollisen suklaan nauttimisen johdosta) välttämällä käyttämästä lasta tekosyynä liikkumattomuudelle. Vielä en ole uskaltanut jättää typykkää salin lapsiparkkiin. Tässä kohtaa myönnän että on vain tekosyy sanoa ettei se ehkä vielä viihtyis siellä vieraiden tätien kanssa. Mutta olen kiertänyt tämän heikkouteni ylipuhumalla ystäväni Personal Punisher Kanervan pitämään itselleni kunnon hikitreenejä. Molemmat voittaa. Hän saa piiskata mua mielin määrin. Mä saan ottaa vauvan mukaan. Tässä toki pitää muistaa se, ettei sama onnistuis jos nuo kaksi eivät tuntisi jo entuudestaan. Ja tämä saattaapi myös osoittautua haasteelliseksi nyt kun tuo typy alkaa liikkumaan eikä pysykään enää siinä jumppamatoilla köllöttelemässä. Mutta sitten keksitään jotain muuta. 

 Ei me nyt ihan toisiimme kiinni olla silti kasvettu. Onhan tuolla pötkylällä myös isä, jonka kanssa on välillä paljon hauskempaa kuin äidin kanssa. Kyllä mä erossa olon tuskasta (tähän kohtaan se sarkastinen nauru) huolimatta nautin myös kun pääsen ihan yksin kauppaan. Tai rauhassa suihkuun. Tämän joulun ainoiden pikkujoulujen kohokohta oli kun pääsin ihan rauhassa treenaan ja treenin jälkeen saunaan. Heitin kuule ihan löylyä ja kaikkee! Siinä kalpeni kolmen ruokalajin illallinen ja muutama (ihan vaan muutama. Oikeesti.) lasi viiniä. Että tämä niille ystäville, jotka pohtivat liikunko enää koskaan ilman tyttöö. On se mahdollista. Jos siis mietitte jotain interventiota niin ihan vaan voitte ääneen ehdottaa. En oo ihan niin syvällä vielä. Enhän mä ees pikkujouluissa kaivanut tytön kuvia esiin puhelimesta. Melkein meinasin. Mut sitä ei lasketa. (Close counts only in horse shoes and handcranates.)

Ehkä tää symbioosi hieman haihtuu kun menee töihin ja saa muuta ajateltavaa. Ettei ihan koko ajan puhu vaan vauvasta. Tai sit mun työpiste taianomaisesti siirtyy toiseen rakennukseen ja kaikki muut alkaa oudosti käymään lounaalla ihan eri aikaan. Pitäiskö silloin viimeistään ymmärtää vihje? 

Kyllä. Kukka kuvassa on kuollut. Ollut jo hetken aikaa. Eikä ollut ensimmäinen.

Vauvamatkalla: Vinkkejä parempaan yöhön

644A0034Nyt voi sanoa että valittaminen kannattaa. Kun oon teille kitissyt ja rutissut nukkumisjutuista niin sit tuo pikkutyyppi yllättää ja nukkuukin aamuviiteen ilman että pitää tehdä taikatemppuja. Ehkä ihan pelkällä valittamisella ei sit kuitenkaan saatu typykän unihommia kuosiin vaan sain aika paljon kokeilemisen arvoisia vinkkejä kanssakärsijöiltäni.

Yksi testattu ja hyväksi havaittu oli makuupussi. Joillekin toimii jopa kapalo, mutta meillä ei todellakaan voinut Sipsukkaa kapaloida kun täysbondage oli saatanasta. Mutta äitiyspakkauksen makuupussi oli pelastus jo keväällä. Se unohtui täysin kesähelteillä (tällä tarkoitan niitä kuumia öitä joita olisi voinut olla). Onneksi ystäväni muistutti tuon olemassaolosta ja ihana aappa-pussi on taas sisustukseen täysin sopimattoman värinsä kanssa helpottamassa öitä. (Tässä myös yksi hyvä puoli näissä pimeissä talvipäivissä: rumat makuupussit ei pääse täysin pilaamaan sisustusta.) Selkeästi se pussukka rauhoitteli tuota jatkuvaa ylösnousemista. Nyt kun vielä saatais tuo yhdenjaksoinen unipätkä venymään pidemmälle kuin äidin pinna niin päästäisiin silmäpusseista eroon. Siksipä seuraava projekti onkin siirtää S omaan huoneeseen. Heti kun saan raivattua sen. Eli ei ihan huomenna vielä. Tilaan vaan ensin puskutraktorin ja roskalavan. Ton huoneen perusteella mä voisin ilmoittautua hamstraajiin. Sellaset polut vaan kulkee huoneessa rojukasojen keskellä. Huoh.

644A0073Toinen hyvä vinkki oli nuo pimeessä hohtavat tutit. Nyt ei tarvii enää tuskan hiki otsalla etsiä sitä perhanan tuttia pimeässä hapuillen ympäri pinnasänkyä yrittäen samalla toisella kädellä tassutella (vitsi miten typerä termi) ja hipsutella (paljon kivempi vaikkakin yhtä lälly) vauvaa takaisin uneen. Jostain syystä ainakaan meillä tuo tutin etsintään itsestään selvästi kuuluva kiroilu ei auttanut vauvan rauhoittumiseen. Kummallista.

Mies oli muuten hyvin hyvin skeptinen sen suhteen toimisivatko nuo yötutit lainkaan. Luotto koko yön kestävään hohteeseen oli olematon. Mutta kuinkas sitten kävikään. Hohdetutit päättivät yhdessä vauvan kanssa näyttää meille pitkää nenää. Tai no tässä tapauksessa ehkä hohtavaa. Voin kertoa että kestää hetken tottua siihen näkyyn kun viereisen pinnasängyn pinnojen takaa nousee aavemaisesti heiluva hohtava nuppi, jonka takana tapittaa pari tummia nappisilmiä. En siis ota vastuuta mahdollisista painajaisista tämän vinkin osalta.

644A0076Vauvojen univinkkejä lukiessa aika usein esiin nousee rutiinit. Vauvat kuulemma rakastaa rutiineja. (Tässä haiskahtaa kyllä pikkasen jonkun kansakoulun opettajan piilotettu yritys kasvattaa meistä kaikista niitä kilttejä ja hiljaisia etupenkin tyttöjä. Aion alkaan kapinaan jo ihan senkin takia, ettei kaikki nyt vaan voi mahtua etupenkkiin) Iltarutiinit meillä on ollutkin alusta saakka samanlaiset ja täytyy myöntää, että kyllä niistä onkin apua iltanukahtamisten kanssa. Mutta miten ihminen voikin olla niin ristiriitainen oman itsensä kanssa. Niin selvästi kun mä nään, että noi iltatoimet auttaa tyttöä nukahtamaan niin en vaan mitenkään osaa rakentaa samanlaisia rutiineja päiväunille. Ne tuntuu menevän joka päivä eri tavalla. Yhteä päivänä nukutaan mun kyljesä, toisena omassa sängyssä, kolmantena vaunuissa, auton istuimessa, paikallaan, liikkeessä, sisällä, ulkona, pimeässä, valosassa, hiljaisessa, metelissä… Sen oon vihdoin tajunnut (en oo kyllä ehkä se nopein oppija ollut) että jos tuo tyyppi ei päikkäreille halua, niin ihan turha lähtee taisteleen tuulimyllyjä vastaan. Mutta joku yvä uniassosiaatio varsinkin noille omaan sänkyyn nukuttamisille pitäis rakentaa. Unirättiä jos jonkinlaista olen kovasti koittanut käpälään tunkea, mutta jotenkin tosta tyypistä on vaan paljon kivempi nipistellä äidin käsiä.

644A0039Toinen vielä hieman opettelu- ja testivaiheessa oleva vinkki on pause. Eli pieni pysähtyminen. Ei millään uskois, että tällaselle rauhalliselle ihmiselle olis näinkin vaikeeta ihan vaan odottaa sen sijaan että säntäis liikkeelle heti kun tuo pomo älähtää, mutta tätä tullaan opetteleen vielä pitkään. Ihan turhan usein, varsinkin yöllä kun asiaan reagoi puoliunessa ja ajattelematta, sitä nousee tunkemaan tuttia vauvan suuhun vaikka toinen vaan vähän ynisee unissaa. Pahimmillaan sitä on herättänyt tytön omilla huonosti ajoitetuilla nukuttamisyrityksillään. Ei siis kovinkaan tarkoituksenmukaista. Mutta voin kertoa, että vaatii vähintäänkin jatkotason kurssia jotta löytää sen oikean hetken, jolloin ne tehokkaimmat nukutusmuuvssit kannattaa ottaa käyttöön. Turhan usein sitä on vielä joko liian aikaisessa tai auttamattomasti myöhässä.

Eli kantapään kautta opettelua tää vieläkin on, mutta parempaan päin ollaan onneks tässä unijutussa menty. Mutta jotta tämäkin blogi yhä ajaisi asiansa myös lapsettomien lukijoiden ehkäisykeinona niin mainittakoon nyt että meillä ollaan selvästi siirtymässä myös seuraavaan vaiheeseen. Tämä vaihe näyttää pitävän sisällään ”isä on pop ja sen kanssa on hauskaa”- sekä ”äiti on pepusta ellei se sit satu avaamaan maitobaaria”-teemat. Että sellasta.

644A0044-2

Vauvamatkalla: Kun kaikki kulminoituu uneen

 Kun kaikki kulminoituu uneen. Siihen nukutaanko. Milloin nukutaan. Kuinka kauan. Mihin aikaan. Miksi ei nukuta. Tai pahimmillaan kun vauva nukkuu, mutta itse kukkuu. On se uni meikäläiselle ennenkin tärkeä asia ollut, mutta nyt se on ihan keskustelunaiheiden top 3 listalla tavoittelemassa kärkisijaa. Niitä kahta muuta aihetta en nyt muista, kun väsyttää vähän.

Parhaimmillaan meillä saa nukuttua aamuyöhön asti, jonka jälkeen alkaa vääntäminen ja kääntäminen. Pahimmillaan seisomisharjoitukset ovat lukujärjestyksessä jo alkuyöstä. Silloin on jo näppäilemässä sisäoppilaitoksen puhelinnumeroa pyytääkseen erikoislupaa tuollaisen hieman nuoremman oppilaan sisäänkirjaamiseen. Aamulla olo on pöhkö: mitä mä nyt stressaan kun tuo on niin ihana. Köllii vieressä ja nauraa pehmoketulle, kertoo jouluporolle tarinoita.

 Mutta miksei tuo rotjake voisi nukkua yöllä? Eikä tähän sitten mitään ”alle vuoden ikäisen lapsen kokonainen yö on 5 tuntia”-juttuja tai ”olisit miettinyt ennen kuin teet lapsen”. Mitäs ne nyt auttaa? Älkää sanoko myöskään ettei meillä nyt ees niin huonosti ne uniasiat edes ole. Kyllä mä oikeasti tiedän. Jos nyt joskus haluan olla ”hieman” marttyyri, niin ei heti tarvii lähtee huomautteleen siitä. Anna mun nyt hetken velloa itsesäälissä. Välillä se valittaminen vaan auttaa. Kokeile vaikka. (Joojoo. Mä ryhdistäydyn ihan kohta. Ihan just.)

Hassua tässä on se, että sitä tajuaa kuin ulkopuolelta katsoen, kuinka nukkuminen määrittelee valveilla olemista. ”Se on nyt tooooosi huonosti nukkunut noita päikkäreitä tänään, saas nähdä millanen yö tulee.” ”No nyt se sit nukahti autoon, ei voi nostaa pois kun sen pitää antaa nukkua. Istun siis sen kanssa tunnin tässä pihalla autossa ja sometan.” ”Lähdenpä tästä taistelemaan myrskytuulta vastaan vaunulenkille koska vauva nukkuu ulkona niin hyvin. Mutta vain jos vaunut liikkuvat.” Päivät soljuu kuin puoliunessa kohti seuraavia unia. Vauvan. Ei välttämättä omia. Ja kohta on taas ilta ja aloitetaan nukkumaanmeno.

 En ihan tarkkaan muista missä vaiheessa tää väsymys hiipi kylään. Alussa kai hormonit pitivät huolen jaksamisesta. Tai joku hurmostila, tiedä sit mikä. Nyt, kun päivässä on ehkä tunti valoisaa aikaa (en liioittele, en yhtään) tuntuu ettei herää kunnolla ollenkaan. Pinna on kireemmällä ja energiat valuu johonkin sadevesikaivoon. Voiskohan tuo pimeys vaikuttaa myös vauvan uneen?

Olen jo harkinnut soittavani johonkin yöradioon tai auttavaan unipuhelimeen, jollei muuten niin saadakseni henkisen selkään taputuksen. ”Kyllä se siitä” Pekka Saurin suusta auttaisi kyllä taas jaksamaan. Sit tietenkin se, että menis nytkin vaan nukkumaan sen sijaan että kerjää täällä säälipisteitä, niin sekin saattais auttaa jaksamaan. On se ihminen välillä vähän pöljä. Toisaalta sitten kun kommentoitte, että ”joo, meillä on tota ihan samaa” tai jopa ”meillä on vielä kauheempaa, ei nukuta lainkaan” niin oma fiilis ei oo ihan niin maassa. Että ehkä sitä ei sit ite tee ainakaan ihan hirveen väärin, kun niin monella muullakin on sitä samaa. Vertaistukea parhaimmillaan. Talvisodan meininkiä. (Ja muuta tähän sopimatonta hehkutusta.)

 Ja kuten eräs ystäväni muisti baby showereissani kertoa, tuskan määrä on vakio. Tähän asti onkin ollut luvattoman helppoa. Ehkä se sitten tarkoittaa sitä, että jossain vaiheessa helpottaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun teini-ikäistä tyttöä herättelee kouluun ja saa vastaukseksi ”anna mun nukkuu”. Eiku hei. Siinähän on sitten aivan ultimaalinen koston paikka! Sitä odotellessa…

  

Vauvamatkalla: Voihan vaihe!

 Vauvan kanssa eläminen on yhtä uuden opettelua. Koko ajan. Jatkuvasti. Niin, että se joka sanoo ettei perhevapailla olosta ole mitään hyötyä esim. työelämää ajatellen, ei vaan tajua. Mistään mitään. Samanlaista lastentarhatouhua ja omien virheiden kanssa elämistä sekin on. Joku asia, mikä eilen toimi, ei toimi enää. Eli vähän niinku ne hienot uudet kopio-skannaus-printterikoneet. Ei toimi tänään. Ainakaan samalla tavalla ku eilen.

Ennen kuin tuo tyttö saapui maailmaan sekottamaan pakkaa, luulin että voisi olla joku ohjekirja, joka kertoisi miten tää tyyppi kannattaa ohjelmoida. Että jos teet näin, niin tapahtuu tätä. Joo, olisinkohan voinut enempää väärässä olla. Kyllä tää on enemmän Deweyn Learning by doing-pedagogian mukaista toimintaa. Ainoa ero on se, että kun olet yhden toimivan tavan oppinut, niin se on jo vanhaa tietoa. Koska vaiheet.

 Otetaanpa hassun hauskaksi esimerkiksi tuo nukkuminen. Tai nukkumattomuus. Alkuvaiheessahan S oli aivan erinomainen nukkuja. Päiväunet maistuivat vaunuissa ja jouduin jopa kärsimään tyhjän sylin syndroomasta kun toinen posotti menemään kolme tuntia putkeen. Piti käydä vähän tönimässä että hengittääkö se edes. Oli myös vaihe, kun tytön pystyi laittamaan iltaunilleen ihan hereillä. Siis laskemaan omaan sänkyyn, toivottamaan hyvää yötä ja lähtemään heti itse pois, nauttimaan siitä vapaa-ajasta. (Eli katsomaan telkkaria ja syömään. Jälkikäteen ajateltuna, olis sen ajan voinut järkevämminkin käyttää.) 

Sitten tuli vaihe: ”hei mähän osaan seistä”. (Kyllä, tämä on ihan tutkijoidenkin käyttämä virallinen termi.) Ei nukuta enää, ei. Ainakaan silloin kun pitäis. Yöllä tuo kääpiö punkee pystyyn vaikka on ihan unissaan eikä jalat kanna. Mutta kun voi! Vähintäänkin konttausasentoon pitää punkee ennen kuin silmät on ees auki. Koska se on niin kivaa ja makaaminen on niin last season. Muistoissa, vaikkakin haaleissa, on ne ajat kun ensimmäinen unijakso kesti vähintään puoli yhdeksästä kolmeen. Nykyään herätään (tai muuten vaan mekkaloidaan) muutaman tunnin välein. Koko yö. Vieläkin haaleammissa, lähes haihtuneissa muistoissa on se aika kun aamu-unet kestivät sinne kymmeneen ja ylikin. Nykyään kun saa taistella, jotta ei tarvitsisi herätä ennen kuutta. 

 Ja mihin jäi se vaihe, jossa nää tyypit haluaa, että aina on sama rytmi? Se vaihe ei kai koskaan oikein meille asti rantautunut. Just kun luulin, että nyt meillä nukutaan kolmet päikkärit, niin toinen valvoo lounaaseen asti ja nukkuu sitten 3,5 tuntia. Mummin vieressä! Pikkasen laittaa mietityttään miks mun vieressä nukkuu vaan sen puoli tuntia. Ja sitten kun yritän pitää sitä hereillä, jotta saatais jostain järkevästä rytmistä kiinni, niin nukahtaa ihan mihin vaan valosta ja metelistä huolimatta. Yritä siinä sitten järkevästi suunnitella päivää. Ei ihan oo mennyt kaikki suunnitelmat putkeen, kun olet laskenut menot sen mukaan, että lapsi nukkuu sen puoli tuntia minkä aina ennenkin, niin just sillon se päättääkin nukkua kaks tuntia. Ainakin. 

Ja mikä tää juttu on, että oma sänky on ihan saatanasta? Aiemmin riittänyt yöllä kun on vähän tuttia nostanut suuhun tai ehkä hieman hipsuttanut mahaa. Sinne omaan kopperoonsa on jäänyt tyytyväisenä tuhisemaan. Nyt ei pysy aloillaan vaan se nuppi nousee jatkuvasti reunan yli tapittamaan äitiä. Sen katseen tuntis nahoissaan vaikka pilkkopimeässä mutta silti sitä pitää tehostaa pikku kitinällä. Eikä auta sylissä heijaaminenkaan. Tuolla oliolla kun tuntuu olevan joku kuudes aisti joka kertoo kun äiti edes ajattelee omaan sänkyyn siirtämistä ja pop! silmät on auki. Ainoa paikka missä kelpaa nukkua on äidin puoli sängystä. Mieluummin vähän äidin päällä. Siinä sitten jännität lihaksiasi koko yön ettet tömähtäisi lattialle. Ja vielä aamulla ihmettelet miks paikat on jumissa. 

  Ystäväni lupasi että tää on vaan vaihe ja menee ohi. Mua on kuitenkin vähän alkanut jännittään et mikä se seuraava vaihe on?

  

Alicante: Päiväretkellä Torreviejasta

 Alicante,  castillo de Santa Barbara, Mirvan Menomatkat, Mölsä Pictures, city view, skyline, viewpoint, Sääntö numero yksi lapsen kanssa matkustaessasi: ole valmis muuttamaan suunnitelmiasi niinku nyt. Heti. Lennosta. Meidän piti lähteä reipashenkisesti haikkailemaan ympäri suolajärveä. Oli kuule ulkoiluhousua, lenkkaria ja kaikkee. Mut sit tuo ihmeolento taas kerran laittoi nukkumisajoillaan speksit uusiks. Ei mitään uutta. Vastahan sitä yöllä yritettiin sen kanssa keskustella sivistyneesti (kumpikin ehkä vähän korotti ääntään) että yöllä nukutaan ja päivällä puuhastellaan. Nyt se sit meni nukahtaan autoon. Se sanonta, nukkuvaa leijonaa ei kannata herättää, mä oon oppinut mistä se tulee. Päätettiin siis ajella vähän pidemmälle. Aina Alicanteen asti. 

 Alicante,  castillo de Santa Barbara, Mirvan Menomatkat, Mölsä Pictures, baby Björn, viewpoint, travelling with a babyJuhis otti puhelimeensa paikallisen Vodafonen prepaid-liittymän. Pikku hetki Googlen kanssa ja Here-appi sai Santa Barbaran linnoituksen osoitteen kitusiinsa. Nyt saa omena-ihmiset vähän nauraa partaansa, sen verran erikoinen oli reittiopastus läpi vanhan kaupungin. No, ellei muuta niin turistipojot tuli kerättyä siitäkin. Oli kuule sievää puistoo ja kapeita kujia. Mutta perille kukkulan huipulle päästiin kuitenkin. Reippaammat olis kävellyt, me mentiin autolla. Sataman puolelta pääsee myös hissillä. Että ei tekosyitä. 

 Alicante,  castillo de Santa Barbara, Mirvan Menomatkat, Mölsä Pictures, city view, skyline, viewpoint,  baby Björn, travelling with a babyPaitsi jos on korkeenpaikankammo. Oli meinaan sellaiset näkymät että kyllä kalpenee kaikki Malminkartanon jätemäet sun muut. Alicanten vanhan kaupungin talot näytti kolmivuotiaan rakentamilta Duplo-taloilta ja sataman ökyjahdit naapurin Penan Busterilta. Ja turva-aitoja oli nähtävästi tarvittu yhtä paljon ku Dingon seitsemännellä comeback-kiertueella. 

 Alicante,  castillo de Santa Barbara, Mirvan Menomatkat, Mölsä Pictures, city view, skyline, viewpoint,  Harbour, beach, yachtsPalattuamme takaisin maanpinnalle halusimme vielä hetken nauttia korkean tason elämästä ja kipsuttelimme hetken satamassa. Todellisuudessa niistä jahdeista on Busterit kaukana. Huhut kertoo, että arabisheikeillä on satamassa veneitä, joissa on ympäri vuoden henkilökuntaa vain odottamassa herran vierailua. Helikopteri voi leijua kannelle hetkellä millä hyvänsä ja kaiken pitää olla tip-top. Aikamoista. 

 Alicante,  castillo de Santa Barbara, Mirvan Menomatkat, Mölsä Pictures, travelling with a baby, lunch, bruschetta, langostinos, red wine, good foodNautittuamme pientä purtavaa rantakadun ”edukkaissa” ravitsemusliikkeissä, oli aika palata kotiin. Seuraavalle visiitille jäi vielä kaupungin katujen tarkempi mittaus sekä Alicanten reunalla sijaitsevan palmupuisto El Palmeralin tutkiminen. Ehkä se onkin järkevämpää sitten kun S on hieman vanhempi ja osaa jo kävellä. Mikäs sen kivempi kuin juoksennella tytön perässä siellä palmupuiden juurella ja arvuutella että minkäs puun taakse se on tällä kertaa piiloutunut. Saakohan lapsille sellaisia avaimenperiä jotka piippaa kun viheltää?