Treenimatkalla: Turhautumista, itkupotkuraivarit, nuijanukutus ja huono omatunto. 

 Tätä kaikkea voi mahtua pikkuvauvan kanssa treenaavan äidin sielunelämään. Ja koska nykymaailmassa pitää olla tehokas, menee tähän kaikkeen vain muutama minuutti. Tai no, koska tässä blogissa ei vahingoiteta siinä esiintyviä vauvoja ja nuijanukutus hoidetaan enemmän vauvakuiskaajan keinoin, niin lisätään siihen muutama minuutti lisää. Vähän niinkuin TV-Shopissa ”Eikä tässä vielä kaikki!”. (Ja niinkuin TV-Shopissakin usein totuus on hieman karumpi, niin ollaan rehellisiä ja todetaan että aika monta minuuttia lisää) Pitikin sitten mennä edellisessä postauksessa retostelemaan sillä, kuinka meidän vauva on niin hyvää treeniseuraa. Viihtyy vaunuissa ja kaikkea. Se varmaan luki sen (koska onhan se TAITAVA) ja mietti että ähäkutti, mähän en sun pillis mukaan tanssi. Meillä ei alamaiset päätä prinsessan mieliteoista. Juu eipä todellakaan.

Ehdin fiilistelemään hyvää ilmaa ja kiskomaan ne ihanan kamalat oranssit trikoot jalkaan. Ehdin pohtimaan että minkäköhän lenkin kiertäisin, kävisinkö hakeen kahvin matkalla. Paljon muuta en sit ehtinytkään. Hymy muuttui nanosekunnissa karmeaksi huudoksi joka ei loppunut, ei sitten millään. Hytkytin vaunuja, tungin tuttia suuhun ja lopulta nostin syliin. Siinä me sit tultiin maitojunalla takaisin ja yritettiin olla katsomatta työmaalla hitsaaviin remonttimiehiin päinkään. Ne ei varmaan kuulleet siltä huudolta tehdä töitään. 

  
Ja että mua otti päähän. Mä olin ihan raivoissani ensin siitä, että en päässytkään lenkille. Sitten siitä että en tajunnut mikä tota muksua riivaa. Ja sitten, viimein ja eniten siitä, että olin niin raivoissani tyypille, joka ei todellakaan tehnyt sitä tahallaan eikä todellakaan ansainnut sitä raivoa. Ymmärsin hyvin Fitnesspäiväkirjojen Maria, kun se joutu jättämään treenin kesken itkevän lapsen takia ja sanoi että nyt on ristiriitaiset fiilikset kun toisaalta tekis mieli olla ärsyyntynyt mutta eihän sille mitään voi. Eihän sille mitään tosiaankaan voi. Muuta ku ottaa aikalisän, rauhottua ja miettiä et mitäs sitten.

  Sitten otettiin kikkakolmoset kehiin ja hitaasti tainnutettiin rättiväsynyt pikkudaami uneen. Ja samalla hengiteltiin syvään ja toisteltiin, että ”kyllä tässä vielä lenkille ehditään”. Ja yritettiin olla itse nukahtamatta siihen viereen. Ja niinkuin aina, tämäkin taisto voitettiin ja tuolla se tyyppi nyt vetää sikeitä kolmatta tuntia.

  Ja voi sitä huonon omantunnon määrää minkä tää episodi ja varsinkin oma, erittäin aikuismainen käyttäytyminen aiheutti. Sain meinaan tehtyä ihan hyvän treenin tässä kotipihalla, juoda kahvin rauhassa, kirjoittaa tän blogin, hengailla ja kärsiä tyhjän sylin syndroomasta (kävin vain kahdesti kurkkaamassa nukkuvaa vauvaa. Okei, kolmesti) ja siellä se tyyppi kuorsaa yhä menemään. 

Nyt pitää varmaan vaan miettiä et mistä moinen raivo. Siis lapselle. (Oma on jo analysoitu ja diagnoosi idioottius maximus, paranemisennuste huono) Oliko väärä hetki, liian kuuma, neljän kuukauden hulinat, hampaita tulossa vai ei vaan huvittanut. Oppiikohan tota lasta joskus lukemaan oikein vai kirjoitanko mä vielä teini-ikäisenkin itkupotkuraivareista niinkuin tänään? Omistani siis…

   
 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s